Ihana aamu

Voiko ihanammin päivän enää alkaa, onko ihanampaa aamua kuin tää... Nämä laulun sanat tulivat mieleeni kun aamulla aikaisin lähdin kävelylle. Oli niin aikaista, etteivät koirien ulkoiluttajat olleet vielä liikkeellä ja vältyin seisahtelemasta ja juttelemasta usean ihmisen kanssa. En ollut jutteluttuulella. Joskus on ihan mukava kulkea luonnossa omassa seurassaan ja tuulettaa ajatuksia. Katselin kevään merkkejä, mutta niitä oli niukasti. Pikkujärvi, jossa kesällä uin, on vielä jäässä.Muuta keväästä muistuttavaa en nähnyt kuin ison lauman harakoita, joilla oli ehkä kevätjuhlat meneillään. Ja kummallista, siellä oli samassa lintujoukossa sorsiakin. Kuivalla maalla! Oli todella mukavaa tehdä aikainen kävelylenkki, lupasin itselleni ettei se jää ainoaksi kerraksi. Eilen olimme Ellagårdenilla syömässä ystävien kanssa lounasta ja vohveleita. Huomenna on Marian ilmestymispäivä, Vårfrudagen, ja pakko syödä taas vohveleita, sehän on perinne. Jostain muistan lukeneeni, että vohveli-perinne juontuu väärin kuullusta sanasta. Sana Vårfru on kuultu väärin tai puheessa väännetty väärin, sanaksi voffel. Siitä siis tapa syödä vohveleita Marian ilmestymispäivänä. Eikä se hullumpi perinne olekaan. Miten hyviltä vasta paistetut vohvelit maistuvat hillon ja kermavaahdon tai vaniljajätskin kanssa. Siitä perinteestä pidetään kiinni.

Uuvuksissa

Koko päivä meni Hotelli Plazassa konferensissa. Mielenkiintoista oli tavata muualta päin Ruotsia tulleita osanottajia, mutta mieluummin olisin ollut ulkona ja nauttinut todella ihanasta aurinkoisesta kevätpäivästä. Kaupungin kadut ovat jo täysin kuivat ja lumettomat. Tällaisiin konferansseihin sisältyy paljon syömistä ja juomista ja fiikkaamista. Aamulla söin kotona aamiaisen, vain tullakseni hotelliin aamiaiselle. Tunnin päästä oli taas kahvi ja sämpylöitä pullaa ym. ym. Tunnin päästä lounas, joka oli niin runsas alkuruokineen ja jälkiruokineen, että oli pakko kävellä kaupungilla lenkki. Ja siten oli kohta taas iltapäiväkahvit ja välillä sai syödä ihania eksoottisia hedelmiä ja muuta hyvää. Jos kävisin useimmin konferensseissa, olisin paksu kuin mikä sellaisella syöpöttelyllä. Kevät onkin tullut ihan kuin salaa. Pihalta ovat lumet poissa, vain lintujen ruokapaikalla käy monenlaisia siivekkäitä aterialla. Eniten minua ilahduttavat mustarastaspariskunnat, niitä on useita. Se takaa, että saan kuunnella kohta puoliin ihania huilukonsertteja. Jo työpaikkani viereisestä metsiköstä on aamuisin kuulunut mustarastaan huilukonsertin ensisäveliä. Ihanaa. Sunnuntaina on Vårfrudagen, eli vohvelipäivä. Menemme huomenna ystävien kanssa Ellagårdeniin lounaalle, ja siellä on tarjolla tietenkin vohveleita. Kari ja Raija sen ovat päättäneet, että sinne mennään ja pöytäkin jo varattu. Hieno juttu! Huomenna sitten syödään vohveleita! netta

Pieni mies

"Pieni mies, sitä tuskin tiedä et, pieni mies, miten paljon merkitset.Pieni mies, olet kallein päällä maan. Pieni mies, maailmain saat kukkimaan..."

Siinä pienin lapsenlapseni juuri kaksi vuotta täyttäneenä.

Kevät tuntuu jo ilmassa. Räystäät tippuu ja rännit juoksee, ja on 7 lämpöastetta. Kevään tulo, vanha asia ja joka vuosi yhtä riemastuttavan uusi. netta

Kiitää vuodet näin...

Takatalvea. Mutta kevään tulon oikuttelu kuuluu asiaan, ainakin maaliskuussa. Keskiviikkona pienin lapsenlapsi täytti kaksi vuotta ja olimme juhlimassa synttäreitä. Ja taas nousee etsimättä mieleeni musikalin sanat: " Nousee päivä, laskee päivä, kiitää vuodet näin. Siemen niin pian maasta kasvaa, auringonkukaks silmissäin... " ja kun vielä aikaa kuluu, käy näin: "Muistaa sen pojan pienen voinhan, muistaa sen tytön pienen voin. Milloin mä vanhenin, he milloin varttui noin? Kauniiksi tytön huomaan tulleen, pitkäksi pojan tulleen niin. Eilenhän vielä kanssaan leikittiin. Nousee päivä, laskee päivä,kiitää vuodet niin.." Tätä en koskaan pysty ajattelemaan ilman että kyyneleet nousevat silmiini. Niin nytkin. Rakastan tätä Viulunsoittaja katolla- musikaalin hääkohtausta, jossa omaiset katsovat hääparia ja jokaisen mielessä käyvät edelliset säkeet: Isä miettii: Millaiset neuvot voisin antaa, tietänsä miten helpottaa... Ei nyt on pakko lopettaa ennenkuin alan parkua ääneen. Nyt jo itkeä pyrskähtelen tässä.
Minulla alkoi vapaa viikonloppu, mutta olenko vapaa, ehei? Lähden kohta tekemään lehtijuttua tylsästä tapahtumasta. Sunnuntaina menen toiseen vielä tylsempään tapahtumaan jutun tekoon. Olen kuin Pajazzo, joka sydän murtuneenä vetää valkoista maskia kasvoihinsa ja laulaa: Liikkeelle! Ihmiset ovat maksaneet pääsylipun saadakseen nauraa, naurata siis heitä. Vaikka oma sydämesi on pakahtumaisillaan, naura Pajazzo... Joo, ei nyt ihan niinkään. Kirjoittamine on elämäni sisältö, tai no niin,yksi niistä. Naura Pajzzo...

Maaliskuu

On tosiaan aikaa kulunut kun viimeksi ehdin kirjoittaa blogiani. Elämä muuttui yhtäkkiä hullumyllyksi, aikaa ei ole juuri nimeksikään tehdä sitä mitä haluaisi. Talvi on tuntunut kamalan pitkältä, ja pari päivää on ollut niin kurjaa ilmaa että mielikin masentuu. Kamalaa räntäsadetta, märkää ja ikävää. Kuinka ihmiset oikein kestävät tällaista talvea? No, tänään näyttää nyt kuitenkin tulevan vähän parempaa säätä. Aurinko paistaa. Olemme lähdössä Ellagårdeniin ystävien kanssa lounaalle. Illalla menen työtoverin luokse, hän pitää partyn, ja on mukava tavata työn ulkopuolella työtovereita, voi puhua muustakin kuin vain työasioista.
Olen jo kauan tuntenut ylirasituksen oireita. Työtä ja menoa on ollut liikaa, mutta minun on ihan mahdotonta sanoa ei. Pitäisi käydä oikein kurssi että oppisi sanomaan ei, ja itsekkäästi ajattelemaan omaa hyvinvointiaan. Huono omatunto vaivaa minua myös siitä, etten ole pitkään aikaan ehtinyt meilata, scypata, soittaa ystävilleni. Olen laiminlyönyt yhteyden pitoa, mutta mielessä he koko ajan ovat. Ei siis: poissa silmistä, poissa ajatuksista, vaan ihan päinvastoin. netta