Jouluviikon mietteitä

Olen uuvuksissa. Syksy on ollut täynnä menoa ja työtä ja tapahtumia. Siinä sivussa on pitänyt tehdä vielä jouluvalmistelujakin. Melkein kaikki on saatu tehtyä, vielä on jotain pientä jäljellä, niinkuin kinkun paisto ja perunalaatikon teko, sillä jälkimmäistä ei voi tehdä etukäteen, koska sitä ei voi pakastaa. Miksi ihmeessä sitä aina pitää olla samaa kuin kaikkina vuosina on ollut? Siinä kai piilee perinteitten salaisuus. Samalla sitä haluaa antaa lapsille, sen jälkeen lapsenlapsille perinteitä joulusta. Sillä perinteet juuri tekevät elämästä rikkaan ja jättävät muistoja lapsuudesta. Kaksi ensimmäistä lastenlasta ovat jo ohittaneet pukki-iän. Mutta kaksi pientä miestä alkavat juuri ymmärtää joulun merkityksen ja pukkitouhu on pitänyt aloittaa uudelleen. Joulun valmistaminen isolle porukalle vaatii vähän työtä ja järjestelyä, mutta se on sen arvoista. Kun se on ohitse, huokaan helpotuksesta ja alan nauttia pitenevistä päivistä. Tämä talvi onkin ankara, aamulla oli 19 miinus-astetta ja kaikkialla on lunta, lunta. Tämäkö on sitä kasvihuone-ilmiötä, jolloin napapiirin jäät alkavat sulaa niin että jääkarhut hukkuvat? Ei siltä vaikuta, päin vastoin kaksi ankaran kylmää talvea peräkkäin todistaa että vielä ei tarvitse huolehtia. netta

Joulu lähestyy

Viikko on ollut kiireinen.Olin tiistaina Suomen suurlähetystön itsenäisyydespäivän vastaanotolla.Tapasin monta tuttua siellä. Ilahdutti mieltäni, kun sain positiivista palautetta. Heli Heino tuli halaamaan ja sanoi aikoneensa lähettää minulle ruusuja kiitokseksi siitä, kun kirjoitin hänestä niin hyvän lehtijutun. Kiitokset lämmittävät mieltä, niin se on. Muuten vastaanotolla oli ihan mukava käydä. Siellä minglattiin ja keskusteltiin, tavattiin tuttuja. Kaikki meni nappiin. Hieno kokemus! Koko viikon olen tehnyt lehtihaastatteluja ja koko viikonloppu on mennyt töissä. Joululle en ole ehtinyt uhrata ajatustakaan vielä, mutta ensi viikolla ehkä... Tänä iltana menemme kuuntelemaan -ja laulamaan kauneimmat joululaulut Carolin kirkkoon.

Tukholmassa

Tulin eilen illalla kotiin Tukholmasta. Olin siellä RS-lehden itsenäisyyspäiväjuhlissa. Juhlat olivat tosi hauskat, väkeä oli niin paljon ettei paljon ehtinyt jutella monenkaan kanssa. Meidät haettiin ja illalla tuotiin hoteliin, sillä Tukholman yössä ei paljon parane kuljeskella. Tukholmassa oli paljon talvisempi tunnelma, lunta enemmän ja puidenkin oksilla lunta. Onhan se sentään pohjoisemmassa. Kylmäkin oli. Kun junan lähtöön jäi aikaa, oli mukava kulkea Tukholman keskustan liikkeissä ja tavarataloissa. Valikoimat ovat aivan toista luokkaa kuin kotikaupungin, pikkukaupunki- puotien valikoimat. Heinätorillakin kävimme, ja Anita osti sieltä itselleen ison karvalakin, ja oli vähällä etten minäkin ostanut sellaista, mutta koot olivat niin isoja, että karvareuhka olisi vain pyörinyt päässäni. En ostanut karvalakkia, mutta kaikkea muuta tarttui mukaan. Tämä pikkukaupunki jossa asun, on oikea käpykylä, jos jotain haluaa itselleen ostaa. No, tullaan me toimeen vähemmälläkin. Tänään kirjoitin viikon sivun pääartikkelin, kun elämä on parasta, se on tuskaa ja työtä. Niinhän se on. No, suurempia tuskia ei nyt ole, mutta työtä piisaa. Huomenna pitää valmistella tiistain Suurlähetystön itsenäisyyspäivä-vastaanotolle menoa. Ajattelin että menen autolla, ja otan mukaan lauman naisia, jotka myös ovat menossa samaan juhlaan, mutta ilma on muuttunut lumipyryksi ja tietenkään teitä ei täällä aurata. Joten, katsotaan, miltä tiistaina näyttää. Huomenna on joulukuun kuudes, jolla on kaksoismerkitys minulle. Se on tietenkin Suomen itsenäisyyspäivä, mutta silloin on myös nuorimman poikani syntymäpäivä. Joulukuun kuudetta päivää siis on syytä juhlia. netta

Joulumarkkinat ja muutakin

Viime viikonloppu meni Saksassa, Bremenin joulumarkkinoilla. Pieni matka piristää, kun vaihtaa välillä maisemaa, se virkistää mieltä ja laajentaa perspektiiviä. Kirjoitin matkasta BT:n sivulle, joten lehden lukijat voivat sieltä lukea matkasta, joka oli yhtä kodikas ja viihtyisä kuin entisetkin Saksaan tekemämme joulumarkkinamatkat. Bremeniä, kuten niin monia Saksan kaupunkeja pommitettiin ankarasti toisen maailmansodan aikana. Monet vuosisataiset kaupungit olivat tiilikasoina ja raunioina kun sota loppui. Olen käynyt Saksassa lukuisia kertoja ja matkaillut ristiin rastiin, ja ihailla täytyy kuinka kaikki on jälleen järjestyksessä, kaupungit ehyitä ja moderneja, mutta se mikä säilyi pommituksilta, se on säilytetty. Kaikki ihanat kirkot ja muut rakennukset. Mikä aarre se on jälkipolville. Minun kouluaikaisessa saksankielen oppikirjassani on kuva Bremenin raatihuoneesta, ja jo silloin, koulutyttönä, haaveilin, että pääsisin vielä joskus sen näkemään. Olen ollut Bremenissä ennenkin, kesäaikaan, ja torin varrella sijaitseva Hansa-ajoilta peräsin oleva kaunis goottilaistyylinen raatihuone on kuin kallis aarre entisiltä ajoilta. Että se säilyi pommituksilta on ihme, niinkuin Saksan pienissäkin kaupungeissa voi yhtäkkiä löytää jotain vanhaa, kirkon, linnan, kokonaan säilyneen kaupungin muurin, joka kiertää ympäri koko kaupungin,kaikki sellainen henkii vanhaa aikaa, jota ei esim. voi koskaan löytää Amerikasta. Saksan joulumarkkinoiden viettoon kuuluu kuumaviiniglögin juonti, mukin saa omaksi. Joka puolella tuoksuu viiniglögi, puolimetrinen bratwursti, joka on pakko syödä, niin hyvää se on, paahdetut mantelit ja monet muut ihanat tuoksut. Ihmiset ovat tosi ystävällisiä, kukaan ei riehu, eikä ole töykeä, vaan ihmiset ovat iloisia ja hyväntuulisia. Käyttäytymisestä voisi ottaa oppia pohjolan maat, ei edes Ruotsissa ole niin leppoisaa tunnelmaa, ja mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä töykeämmäksi käyttäytyminen muuttuu. Olen sen itse niin monta kertaa kokeut, niin että tiedän, mistä puhun.
Kaikki pahat sanat haavoittaa, mutta kuten viisas kirja sanoo: Kultaomenia hopeamaljassa ovat sanat, sanotut aikanansa! Kiitos kultaiselle ystävälle niistä. Joulukuu on alkanut ja huomenna lähden Tukholmaan RS-lehden itsenäisyysjuhliin. Jännää! Ei elämä ennen lopu, kuin on kuolema koettu, Lauri Viitaa lainatakseni. Niin että otetaan irti mitä elämä tarjoaa, lämmölla. netta