Tapahtui helmikuussa

Helmikuun viimeinen viikko on alkamassa. Viime yönä oli Oscar-gaala, mutta kuten aina, se tulee aikaeron vuoksi yöllä, enkä jaksanut sitä katsoa, mutta ei hätää, sen voi katsoa verkosta. Nykyajan tekniikka ulottuu kohta joka alueelle. Katson koko gaalan kunhan ehdin. Huomenna alkaa kirja-ale, se on myös asia, joka on koettava joka vuosi. Minulla kyllä on kirjoja niin paljon, että voisin torilla myydä, mutta aina vaan ostan lisää. Jokainen kirja pitää sisällään oman maailmansa. Niistä ei voi luopua, niitä pitää hamstrata. Muuta mukavaa tämän vuoden helmikuussa on se, että nuorin poikani vihitään ensi sunnuntaina. Tällaiset asiat ovat todella elämän tarjoamia herkkuhetkiä, samalla lailla kuin ovat lapsenlapsetkin. Tällaisten asioitten edessä on oltava nöyränä ja kiitettävä siitä, että saa kokea sen. Elämä tarjoaa sen kuin tarjottimella. En sitä pyytänyt, mutta silti sen saan. Puhkean lauluun: Luvat vivere - on ilo elää! netta

Kurssille

Lähden kohta kurssille. Voi että suututtaa nämä iänikuiset kurssit! Kahden päivän kurssi, taaskin, kaksi päivää pois elämästä, jotka tuhlaantuvat tuolla aivan turhaan. Pitäsköhän alkaa elää boheemisti, vailla rajoitteita ja täytymisiä. Ottaa päivä niinkuin se tulee? En tiedä onko se ihan minun tyyliäni. Muistan Tampereelta erästä entistä työtoveriani, joka jokaisen työpäivän jälkeen sanoi: Taas on yksi päivä lähempänä kuolemaa. Lohdullista, eikö vaan? Totta kai ollaan joka päivä lähempänä kuolemaa, ja siksi juuri olenkin tarkka siitä mihin päiviäni tuhlaan. Siksi en millään haluaisi tuhlata kahta päivää elämästäni tyhjänpäiväisiin kursseihin. "Kun vierii virta, aavikolla tuuli puhaltaa, niin päivistäni tänään taas päivä katoaa..." ulkona on kova pakkanen. netta

Valentinen päivä

Tänään vietetään Valentinen päivää. Suomessa se on ystävänpäivä, ja ystäviä muistetaan kai siellä lahjoin ja viestein. Täällä sitä ei erityisesti vietetä, onpahan vain joku Amerikasta lainattu jippo. Itse lähetän ja saan ystävänpäiväkortteja. Olen saanut käsiini Cecilia Hagenin viimeisimmän kirjan:Kulla-Gulla stretar vidare. Cecilia Hagen on minun idolini. Olen seurannut hänen kolumnejaan ja artikkeleitaan vuosikaudet Expressissä. Omistan kaikki hänen kirjoittamansa kirjat. Hän on saman ajan lapsi kuin olen itsekin. Mukava lukea jonkun tekstejä, joka on saman ikäinen ja elänyt nuoruutensa samaan aikaan kuin olen itsekin elänyt. Meitä siis yhdistää aika, ja muutenkin tykkään Cecilian tyylistä. Hän tähdentää tässä viimeisimmässä kirjassaan, että olemme nyt siinä iässä, jota voi kutsua: no-bullshit-time- jaksoksi. Voi kuinka ihanaa! Enää ei tarvitse ottaa vastaan mitä tahansa, vaan voi kaikessa rauhassa ja hyvällä omalla tunnolla pitää puolensa. Mutta ystävänpäivästä piti kirjottaa. Teen sen toisella kertaa, mutta loppukaneetiksi voin lainata ystäväni lähettämästä yst. päiväkortin tekstin, kas näin: " Kuka jaksaa tuttavista pitää edes lukua? Ystäviksi tullaan vain, jos sielut ovat sukua." Eikös se näin ole? netta

Ajatuksia helmikuussa

Tuli taas tehtyä töitä yksi kamala mastodontti-passi. Sitten vielä heti tänään istuin koneen ääreen ja kirjoitin yhden lehtijutun valmiiksi. Aina se onnistuu, vaikka etukäteen tuntuu etten osaa yhtään mitään, kaikki on yhtä ainoaa kamalaa erehdystä. Luojan kiitos, teksti sujui ja sain käsistäni taas yhden jutun. Huomenna menen taas uutta lehtihaastattelua tekemään, ei lopu koskaan tämä maallinen raadanta. Mutta eikös se niin ole tarkoitettukin. Eikös se ole ihan präntättynä isoon kirjaan, että " silloinkin kun se on parasta ollut, on se ollut työtä ja vaivaa..." Niin minä muistaakseni kuulin papin sanovan isäni haudalla. Nähty on, että elämä on yhtä raatamista. Toisaalta taas, kun joka päivä lukee lehdestä ja katsoo teeveestä masentavia uutisia joukkoirtisanomisista, tunnen olevani etuoikeutettu, kun saan tehdä niin helkkaristi töitä. Sitä ei näemmä ole kaikille näinä ankeina aikoina suotu. Olen siis kiitollinen, ja lohduttaudun ajatuksella, että elämään tullaan vain käymään, ei viipymään. Helmikuussa on paljon merkkipäiviä joita pitää muistaa, lasten ja sukulaisten ja vielä ystävien synttäreitä. Sitten vielä tämä ystävänpäivä. Kortit kaikille ystäville ja mukaan jotain kivaa ja sattuvaa. Ystäväni Tampereella täyttää vuosia. Hänellä on sama kreisi huumorintaju kuin itselläni. Samanlaisen huumorintajun olen huomannut ainoastaan kirjailija Juhani Peltosella, rakastan hänen tekstejään. Tiedän, ettei enemmistö ymmärrä sellaista huumoria, vaan pitää sitä vinksahtaneena. (Ilmankos Juhani Peltonen ei jaksanut elää, vaan päätti elämänsä oman käden kautta, surullista). Mutta tässä muistaessani ystävääni Tampereella voinen lopettaa blogini Juhani Peltosen huumorin sävyttämään tekstiin, kas näin: "Hetkesi lyö, ellet siirtele isokokoisia alusvaatteita ylähyllyltä alahyllylle ja päinvastoin. Ja hetkesi lyö myöskin, ellet näin ystävänpäivän aikaan -muista ystäviäsi velkakirjeellä." Nauttikaa tästäkin päivästä, ja muistakaa että olemme kaikki kuolevaisia. netta.

Kynttelistä kevättä

Helmikuu, Kynttelin päivä, toinen toista. Äidilläni oli tapana sanoa, että kynttelistä kevättä, siitä lähtien kaikessa on jo kevään enteitä. Ainakin päivät ovat kirkkaita, niinkuin tänäänkin. Toinen toista taas oli nuoruuden ystäväni ja minun keksimä meidän oma merkkipäivä. Muistan kyllä minkä vuoksi se oli meille merkkipäivä, mutten sano mikä. Meidän piti kuitenkin muistaa toisiamme aina silloin, aina elämän loppuun asti. Muistan häntä tänään, ja aina niin kaun kuin muisti pelaa. Minulla on taas kasapäin hyviä kirjoja odottamassa lukemista. Luen koko ajan minkä ehdin. Sain äskettäin luetuksi Mika Waltarin elämäkerrasta ja tuotannosta kertovan tiiliskiven Unio Mystica. Kirja jota parasta aikaa luen on aivan erinomaisen mielenkiintoinen Markus Zusakin Boktjuven. Suosittelen. Kävin tänään Dalsjöforsin kirjastossa katsomassa taidenäyttelyn, ja tietenkin tulin sieltä iso kasa kirjoja kainalossa. En pysty niitä vastustamaan. Kai muistatte Khaijamin sanoin, että: "Vain elämä pääomaks annettiin
sinulle tähän maailmaan, ja niin
kun päiviesi summa päättyy, niin
elämä haipuu palaamattomiin..." Totta on! netta