Punertaa marjat pihlajain...

Missä ovat nyt ne elokuun lämpimät ja romanttiset illat? Olin viime yön töissä ja yö kylmeni kylmenemistään. Luulin jo autoni ikkunoiden olevan huurteessa, mutta ei sentään. Mutta vain yhdeksän lämpöastetta oli aamulla. Siis näinkö pian kesä meidät taas jättää. Kuuntelin cd-tä, jonka ostin Warsovasta. Se sisältää puolalaista kansanmusiikkia ja -lauluja. Ihana levy! Ostin sen kun olimme Warsovassa illalla eräässä krouvissa. Siellä ei kysytty sisäänpääsymaksua, riitti kun osti kupin kahvia tai oluen. Ohjelmaa oli koko illan. Tanssiryhmä kauniita puolalaisnuoria tanssi koko illan kansallispuvuissaan. Elävä orkesteri, tai no niin pelimanniryhmä, soitti korkeatasoista musiikkia. Tanssiryhmällä oli usea vaatteiden vaihto, ja he myös lauloivat välillä. Ja miten ihanasti he lauloivat! Minun oli ihan pakko kysyä jos saisin heidän cd:nsä ja olihan heillä se ja ostin sen mukaani. Sitä olen kuunnellut nautinnolla. Kuunnellessani sitä tuli mieleeni yhtäkkiä soittaa sen klarinettisoolo veljelleni, joka oli hyvin musikaalinen ja itse soitti monia instrumentteja. Olisimme saaneet kuunnella kyseistä levyä ja keskustella siitä. Sitten muistin että veljeni on poissa, kuollut! Näinköhän se suru edelleen vaikuttaa. Se näemmä on läsnä koko ajan vaikka ei joka hetki ajatuksissa. Surun hieno neulankärki tuntuu ja ajan kuluessa lakkaa vähitellen tuntumasta. netta

On elokuu

Elokuu pääsi alkuun. Suomenvieras lähti eilen ja jätti jälkeensä tyhjän tilan. Itse olin tänään jo työpaikalla, osastokokouksessa. Tylsä juttu, sillä eräs työtoveri oli täyttänyt pyöreitä vuosia ja häntä juhlittiin. Siksi sinne itsekin menin, ja sain esimakua tulevasta. Kurja juttu, kun ihmisen pitää olla töissä ja myydä aikansa työnantajalle. Ihmisen pitäisi saada olla vapaa niinkuin intiaanit ja luonnonkansat. Elokuu on alkanut, ja se tietää ihania lämpimiä iltoja täysikuun möllöttäessä taivaalla. Romanttista, eikös? Nauttikaamme joka hetkestä. Elämän kutsut eivät koskaan lakkaa... netta

Lähdössä on pala kuolemaa...

Veljenpojan lähtöpäivä. Tuntuu kovin haikealta, niin kuin aina kun joku läheinen ihminen on lähdössä. Joku viisas on joskus sanonut, että jokainen lähtö on pieni kuolema, mutta "lähdössä piilee aina lumon voima. Se varjelee ja auttaa alkuun meitä. Vain aina antutuen uuteen matkaan, vältämme jähmettävän tottumuksen. Elämän kutsut eivät koskaan lakkaa..." Näinkin sen voi nähdä. netta

Elämä on vain kuin kuun kuvajainen...

Elokuuta. Veljenpoika on ollut vierailulla. Antoisaa aikaa. Olisin tietysti voinut käyttää tämän yhteisen ajan tähdellisemmin, - en voinut. Elämä on sellaista kuin on, ja meillä kaikilla on omat traumamme, elämän jättämät arvet. Itselläni niitä on riittämiin, ja kun joku tulee liian lähelle, aiheuttaa se valtavan reaktion. Veljenpoikani on ihastuttava persoona. Meillä on on ollut mitä mukavinata yhteistä aikaa, mutta jossain on hienon hieno neulankärki, joka koko ajan tuntuu ja jolta ei saa rauhaa. Elämä on vain kuin kuvajainen... kummeksut -onko sitä? Voin vannoa, että sitä on. Jospa vain eivät elämäni varhaisvuosien ikävät muistot olisi koko ajan läsnä. Veljenpojan vierailu avasi vanhat haavat, ja ymmärrän että niistä ei koskaan voi täysin toipua. Traumaattiset muistotkin, joihin vain on pistetty kansi päälle, nousevat kannen alta täyteen kukoistukseen, kun kantta raotetaan. Kuinka totta onkaan seuraava lause: Niitä hetkiä, joita ei muista, ei unohda koskaan. Muistakaa tämä! netta