Rankan viikon ajatuksia

Tein rankan viikon töitä ja nyt olen vapaa. Ihanaa tämä vapaus,ei ole mukava toisen renkinä olla. Ensimmäinen adventtikynttilä on sytytetty, ja joka puolella on jouluvaloja ikkunoilla ja puissa ja pensaissa. Onhan se hyvä idea yrittää valaista lampuin ja kynttilöin tätä kamalaa vuodenaikaa. Ei ole syytä kuitenkaan vaipua epätoivoon. Kuten olen huomannut näinkin pitkään eläessäni, on jokaisella päivällä oma kultaínen reunansa. Sain toissa iltana puhelun Malaysiasta ystävältäni Eiralta. Hän matkusti sinne marraskuun alussa ja aikoo olla huhtikuulle! Miten jännää! Hän kertoi lukevansa tätä blogiani siellä asti. Se helpottaa koti-ikävää, heheh. Ajatella, että vaatimatonta juttuani luetaan Malaysiassa asti! En ole siis elänyt turhaan! Vaikka joskus tuntuukin siltä. Tämä ilahdutti mieltäni kovasti. Kummallista että elämän syke ei koskaan lakkaa. Kukaan ei koskaan voi aavistaa missä kohdin on tärkeä toiselle ihmiselle.Joskus tuntuu kuin elämä olisi mieltä vailla, tuulen tavoittelua, sen hellittämättömän toiveen ajamana että jossain on jotain tärkeää ja suurta. Missä siis? Kuitenkin -elämä on täällä , ei toisaalla. netta

Koppalakkeja

Tämän illan omistin Puna-armeijan kuoron esitysten kuuntelemiseen. Boråsin kirjoittajilla oli tapaaminen, ja jotenkin jäi nolottamaan, kun toiset olivat kirjoittaneet niin hyviä juttuja, oma kirjoitukseni oli ihan kurja. Miksi ihmeessä menin kirjoittamaan lainkaan? Nolottaa niin. Puolustuksekseni sanon, että minua riivaa tamperelainen huumori, jota ehkä toisten on vaikea ymmärtää. Minua on aina viehättänyt ns. "älytön huumori" sellainen joka oli JuhaniPeltoselle ominaista. Ja miten rakastankaan Sinikka Nopolan tamperelaisjuttuja ja hänen muitakin esseitään. Kaikki omalaatuisella huumorilla kirjoitettuja. Sitä vaan eivät tosikot älyä, niissä nyt ei ensi lukemalla tunnu olevan huumoria lainkaan. Ihmiset ovat erilaisia. Antakaa mun pitää omalaatuinen huumorini! Kirjoittajissa meillä oli päätteeksi ihan mukava keskustelu. Sain tuulettaa aivojani fiksussa seurassa. Joku mainitsi siellä että oli kuunnellut YuoTubesta puna-armeijan kuoron esityksiä. Kotiin tultua aloin heti kuunnella Puna-armeija kuoroa. Miten ihanaa kuorolaulua, tosi huippuesityksiä! Siitä ei sitten loppua tullut vaan kuuntelin kuuntelemasta päästyäni kaikki klassikot, Kalinkasta Volgan lauttureihin, ja nautin. Ainoa malka ilon maljassa olivat kuorolaisten koppalakit. Mikä ihmeen rakkaus itänaapurilla on koppalakkeihin? Ihan nuorillakin miehillä pitää olla kamala koppalakki päässä. Se pilaa tunnelman. ...hiljaa virtaa Volga Kaspiaan... netta

Villasukkia

Tämän kaatosateen ja kaamoksen kourissa pätee ainoastaan rautainen itsekontrolli. Muuten on helppo suistua alakuloon ja ajatuksiin elämän turhuudesta. Jokaiseen päivään kuitenkin näyttää sisältyvän aina pieni ilahduttava ja mieltä lämmittävä asia. Eilen istuin pitkäveteisessä työpaikan konferanssissa, tylsää, ulkona jatkui kamala kaatosade, ajatukset liitelivät toisaalla. Kotona minua odotti -yllätys, yllätys - paketti Suomesta. Se sisälsi kaksi paria aivan ihania käsinkudottuja villasukkia! Mistä nykyään voi löytää ihan aitoja kotikutoisia villasukkia? Tuskin nykypäivän tytöt enää osaavat edes kutoa sukkaa tai yleensä mitään muutakaan. Käden taidot katoavat, kuka enää esimerksi kutoo räsymattoja? Kaupasta saa kaikkea. Paketin oli lähettänyt kummipoikani Suomesta, siellä oli kirje ja vanhoja valokuvia, joita hän oli jostain vintin komeroista löytänyt, äidin ja isän kihlajaiskuva, ja kuva pienestä tytöstä, minä puolivuotiaana. Ja muitakin kuvia. Kaikki kuvat oli oikein valkuvaamossa otettuja, niinkuin entisaikaan tehtiin. Elämän tapahtumat ikuistettiin valokuvaajalla.Tuskimpa silloin joka kodissa oli omaa valkuvaustekniikkaakaan, niinkuin nykyään. Ajat muuttuvat. Tämä paketti lämmitti mieltäni ja lämmittää yhä tässä syksyn koleudessa ja pimeydessä. Sen arvoa on mahdotonta arvioida missään valuutassa. Joka päivään siis näyttää kuuluvan hopeareuna, vai onko se peräti kultareuna. Sen avulla jaksan taas hiukkasen eteenpäin. Saamani villasukatkin jotka mummi oli omin käsin kutonut, ovat niin hienoja, että mahdanko raaskia niitä edes käyttää? netta

Hauskan huntu hartioilla.

Eilen olin kulttuuritalon tiistai-illassa kuulemassa Arne Weisea, ja sain Karinkin mukaani. Arne Weise on tavallaan kuin jonkinlainen kaukainen sukulainen oltuaan 30 vuotta jouluaaton isäntänä ja kuuluttajana tv:ssä. Omat poikanikin kasvoivat Arne Weisen mukana, joka jokaisen jouluaaton iltapäivän maagisella hetkellä, juuri ennen Kalle-Ankan alkamista, sytytti kynttilän ja toivotti hyvää joulua! Ihan vieläkin kaipaan Arne Weisea jouluaattoina telkkariin, se ihan kuin kuului asiaan. Hän on edelleenkin voimissaan ja humoristinenkin tuntuu olevan. Hän sanoi halunneensa lopettaa lippu korkealla ja niin pitäisi jokaisen tehdä. Jostain syystä mielessäni alkoi pyöriä tämmöinen laulun säe: ...sillä on rinnoilla riemun viitta ja hauskan huntu hartioilla... mitä se sitten tarkoittaneekaan. Tänään pitää mennä taas tylsään konferanssiin... suututtaa kun olisi parempaakin tekemistä. netta

Ympäristön vaihtelua

Olen ollut pitkällä vapaallani, ja enimmäkseen vain levännyt ja laiskotellut. Ymmärrän että joskus pitää olla tekemättä mitään. Samalla kun olen ottanut levon kannalta, olen lukenut monta kirjaa. Paras lukukokemus oli Lippe Suomalaisen kirja Elämässä kiinni. Tämän aika paksun opuksen luin yhteen menoon valmiiksi kun sen sain käsiini. Kirja herätti mielessäni aika paljon ajatuksia. Oliko Kari Suomalainen autistinen, oliko hänessä Aspergerin syndrooma, vai mikä häntä vaivasi. Muuten en sellaista käyttäytymistä ymmärrä. Lippe itse väittää häntä neroksi. Ovatko nerot aina mahdottomia ihmisinä? On siis hyvä etten ole nero. Nerojenkaan ei varmasti ole helppoa elää tavallisten tallaajien kanssa. Tänään halusin ympäristön vaihdosta. Ajoimme Bollebygdiin vanhan Göteborgin tien kautta. Poikkesimme huonekalukaupassa, koska jo kauan olen etsinyt ihanaa löhönojatuolia. Ajattelin löytäväni sen sieltä, mutta ei, en taida sitä koskaan löytää. Ostimme paikallisesta leipomosta pullakranssin ja kotiin tultuamme kävimme tervehtimässä lapsenlastamme Sannaa, joka oli kuumeessa. Söimme pullakranssin yhdessä ja heti tuntui olokin mukavammalta. netta

Ajatuksia marraskuussa

Surullinen marraskuu jo puolivälissä ja eletään melkein surkeinta vuodenaikaa. Surkein on tietenkin vielä pimeämpi joulukuu, sitä vaan eivät ihmiset pane merkille jouluhössötyksen vuoksi. Olen ollut sairaana, sitkeässä syysflunssassa. Ei se ole sikasellaista, sillä minut on rokotettu, ompahan vaan aina yhtä pirullista nuhaa ja särkyä. Koko syksy on vilahtanut ohi monien aktiviteettien seurassa. Olen käynyt kulttuuritalon tiistai-illoissa ja korkekoululla filosofikafeessa ja ties missä. Katsoin teatterissa syksyn näytelmän Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuoleman, joka on tosi hyvä, sillä ihailemani Frederik Nilsson on pääosassa ja tietenkin aivan loistava. Eilen kävin Karin kanssa katsomassa taidemuseon näyttelyn. Siellä on eri taiteilijoiden töitä, tuttujenkin, muttei mitään mieltä mullistavaa. Mutta valokuvanäyttely, joka on samoissa tiloissa, sitä voin suositella. Mustavalkoisia kuvia eri vuosikymmeniltä, huippuvalokuvaajien töitä. Minuun teki valtavan vaikutuksen. Mietin taas kerran ikiaikaista kysymystä: miksi kaikki on? mitä varten? Kuvien ihmiset eri puolilta maailmaa ja eri aikakausilta, missä he ovat nyt? Miten heille kävi? Eämä on kummallista. Annan periksi, en saa vastauksia kysymyksiini. Voin tietysti yhtyä Juhani Peltosen sanoihin:Miksei tätä kirottua palloa ajatella omalaatuisena puistona, missä voitaisiin yhteistuumin käydä ja kanssakäydä? netta