Surun kourissa

Päivät ovat menneet niinkuin aina. Minulla vaan on surua. Aivojen tietokone on avannut arkistostaan sellaisen muistion, joka sisältää muistoja veljestäni. Jatkuvasti sieltä työntyy muistoja, muistikuvia, sanoja, tapahtumia aiheesta: veljeni ja kaikki se yhteinen, mitä hänestä on jäänyt. Hautajaisten järjestely on saatu loppusuoralle. Kaikki käytännön jutut on saatu järjestettyä, puhuin jo papin kanssa, joka veljeni siunaa maan poveen. Ilahduin, koska jotenkin muistan tämän papin lapsuudestani. Luulin joutuvani puhumaan ihan ventovieraan tyypin kanssa. Olen valinnut musiikin ja virret ja teettänyt hienon valokuvan ja kaikessa koko ajan soi blues... Luontokin on täydessä kukassa. Forsythiapensaiden kulta ja kelta läiskittää tienoita. Pihani luumupuu on valkoisenaan kukkia, ja sairaalan edustan kukkiva japanilainen kirsikkapuu on tänä vuonna ylimaallisen kaunis. Mustarastaan huilu soi yhtenään, kuin lohdutukseksi. Kaikki on niin kaunista, minun mielessäni vaan asuu murhe. "Siivet on sulla, lennä siis pois! Minähän siivettä lentää en vois. Jos olis siivet, niin lentää mä voisin, nyt ovat asiat kerrassaan toisin. Minä jään maahan ja laulelen täällä, sinä voit laulella pilvien päällä." netta

Pala kurkussa

Siis tällaista on suru. Kai sillä on monet kasvot, mutta minun suruni ei jätä minua hetkeksikään. Se on koko ajan jossain taustalla, vaanimassa. Kuinka ihmiset yleensä kantavat surunsa? Eilen olivat lapset perheineen synttäripäivällisellä meillä. Nimittäin juuri syntymäpäivänäni veljen päätti lähteä täältä pois. Hän pisti oven säppiin ja häippäs pois. Noin vaan, jätti siskonsa tänne ikävään. Jotenkin helpotti, että lapset ja lastenlapset olivat täällä. Elämä jatkuu heissä. Vain kuukauden ikäinen pieni mies katseli vakavin ilmein isoäitiä. Mitä tämä pieni mies mahtoi ajatella isoäidistä, mahtoiko hän aistia surun? En tiedä. Tänään meillä oli Boråsin kirjoittajien kevätkokoontuminen. Ilahdutti kovasti se, miten kovaa tasoa kirjottajat edustavat. Jokainen meistä osaa kirjoittaa, jokainen oman elämänkokemuksensa perustalta. Minua ilahduttaa kovasti se, että pikku ryhmämme on näinkin kauan sinnitellyt, uusia kirjoittajia olemme saaneet, taso on noussut. Uskaltaisin väittää, että taso on niin kova, että oksat pois. Silloin kun on surua ja muuta murhetta, tekisi mieli päästä jotenkin livahtamaan pois koko touhusta. Kuitenkaan ulospääsyä ei ole. Karu totuus on, että elämässä ei ole varauloskäytävää. netta

Kaipaus

Sain tänään kuulla, että ainoa veljeni on kuollut. Ensin tulee shokki, sen jälkeen käytännön asiat, ja vasta sen jälkeen muistot tunkeutuvat mieleen toinen toisensa jälkeen. Vasta sitten tulee kaipaus. Koskaan tämän jälkeen en enää voi veljeni kanssa muistella yhteisiä asioita joita vain hän minun lisäkseni muisti. "Ei sitä vielä tiedä, miten muiston varjo kasvaa. Puun kuvajainen kasvaa sateiseen veteen.." Tämä on Sirkka Turkan tekstiä, samoin kuin tämä: "Me kutsumme häntä, mutta hän ei käännny enää. Hän on matkalla lapsuutensa metsiin, sinisen kukan ja kultaisen syksyn maahan.Siellä laulavat toisenlaiset linnut." netta

Pääsiäislauantaina

Auringon valo on todella kirkasta. Niin oli eilenkin, vaikka oli pitkäperjantai, vaikka oikein jossain runossakin sanotaan, että "pitkänä perjantaina aina päivä on pilvinen..." Se ei näemmä päde enää tänä päivänä. Kaikki muuttuu, jopa sekin, että pitkänperjantain ilman kuuluisi olla pilvinen ja synkkä. Pääsiäislauantaista on tullut yleinen riehumislauantai. Kokolla sitten riehutaan ja lapsetkin jäävät ilman aikuisten silmälläpitoa. Aina joku sytyttää ruohon palamaan, pommit paukkuvat ja ihmiset riehuvat kuin viimeistä päivää. Sellaiset tavat juontuvat kai noitien polttamisista ja pahojen voimien torjumisista. Muistan lapsuudestani trullit, jotka kävivät pääsiäisöinä tekemässä pahojaan ihmisten karjalle. Aikuiset ihmiset! Tällaiset "tavat ja perinteet" saisivat jo jäädä pois. Trullit eivät tosin enää kulje, mutta paukkupommit ja raketit ja roviot ovat täysin turhaa. Minun pääsiäisen viettooni kuuluu ja on aina kuulunut kuunnella Händelin Messias-oratorio. Halleluja-kuoro saa joka kerta ihoni kananlihalle. netta

Kiirastorstai

Joskus ottaa päähän kaikki. En jaksais olla olemassa, mutta pakko. On pääsiäisviikko ja tämän viikon ainoa vapaapäivä. Pesin ikkunat ja laitoin pääsiäisliinat ja -koristeet. Pääsiäisliljoja vaaseihin ja pynttäystä pääsiäistä varten. Olen töissä koko pääsiäisen, joten miksi vaivautua? Minun ikäpolveni tytöt on kasvatettu juuri sellaiseksi, siivota pitää vaikka maailman sortuis ympäriltä. Miksi pingottaa? Mutta kun on sellaiseksi ohjelmoitu, ei siitä voi oikein poiketa, vai voiko? Kuten jo sanoin, ottaa päähän kaikki, vihaan koko maailmaa. Seis, haluan ulos! Häh, eikö täältä pois pääsekään silloin kun haluais? Mitä, meitä on petetty. NO niin, koska on kohta pääsiäinen, pistän tähän kaikille siskoille päivän mietelauseen, kas näin: Siskot, älkää murehtiko ikääntymistänne. (Tai mitään muutakaan). Ne ovat munat, jotka pilaantunvat, eivät kanat. Hah hah hah hah..! Iloa päiviinne, siskot! toivoo kovasti netta

Aikalinnut

Olimme eilen katsomassa Sannan hevosta, Mimmiä. Pojantytär Sannasta on yhtäkkiä kasvanut melkein aikuinen, hän on jo pidempi kuin minä, vaikka on vasta 13vuotias. Hän ja äitinsä ovat vuokranneet ratsuhevosen, siinä riittää puuhaa. Kumpikin ratsastaa mutta hevosen hoitamiseen menee kyllä valtavasti aikaa. Taas kerran pitää kummastella ajan kulumista, miten nopeasti lapsi kasvaa isoksi, muttuu, aikuistuu. Itse olin 13-vuotiaana aika lapsellinen, eikä harrastuksiini suinkaan kuulunut oma hevonen ja ratsastaminen. Aika, mitä se sitten onkin, muuttuu. "Ei aikalintuja vangita voi. On turha yrittää, vaan nimetön poika yöstä yöhön verkon virittää. Vain uni ansaan jää." Näinhän se on. netta

April, april

Kevät on kamalan oikukasta. On ollut muutama oikein lämmin päivä, mutta huomenna pitäisi tulla taas viileämpää. Monet ovat jo olleet pihoillaan touhuamassa ja tekemässä kevätsiivousta. Minä en ole vielä alkanutkaan. Onhan tässä vielä aikaa. Vasta on huhutikuun alku, niin että vielä voi tulla vaikka kuinka monta takatalvea. Olen ollut aika nuutunut. Luin äskettäin Vilho Kurujoen kirjan Ostan pojasta papiksi. Luin sen mielenkiinnolla. Tein hänestä lehtijutun silloin kun kirja oli juuri ilmestynyt. Hän kertoi silloin jatkavansa kirjoittamista, mutta ikävä kyllä hän kuoli aika pian sen jälkeen. Kirja kertoo ensin sodan jalkoihin joutuneesta Vilhon perheestä, ja oli siinä sitten juoruja Boråsin ajoiltakin. Hänhän oli pakolainen ja metsätyömies mutta opiskeli papiksi ja toimi Boråsissa pappina. Mielenkiintoinen kohtalo. Parasta aikaa luen Carolyn Cassadyn: Off the Road. Hän oli Neal Cassadyn vaimo, ja kertoo Jack Kerouac:ista ja siitä elämästä mitä sen aikaiset boheemit elivät. Kerouacin kirja On the Road on aina ollut eräiden piirien oikea kulttikirja. Kun nyt luen näiden ihmisten elämästä, ihmettelen. Omituista elämää ja välillä oikein suututtaa. Kaikenlaisia kohtaloita. netta