Hyvää uutta vuotta!

Ulkona paukkuva pakkanen. On vuoden viimeinen iltapäivä. Toiset ottavat uutta vuotta vastaan juhlien ja ilotulitusten räiskeessä. Mutta minä poloinen olen töissä, niinkuin niin monina vuosina ennenkin. Ei se minua haittaa. Huomenna on uusi päivä ja koko vapaa viikonloppu edessä. Vasta huomenna avaamme skumppapullon ja valetaan me tinaakin. Vanha kiva perinne, jota ei täällä tunneta. Leikkimielessä ennustetaan tinasta mitä uusi vuosi voisi tuoda tullessaan. Jos oikein muistan, sain viime vuonna tinasta golfmailan ja luulin jo että alan harrastaa tosissani golfin peluuta. Mutta miten kävikään? Muuta golfiin liittyvää ei sattunut kuin valtavat otsikot Tiger Voodsin skandaalista, joka tosin ei kolhinut oman onneni nurkkia mitenkään. Eikä muuta sitten kuin että: toivotaan, toivotaan... onnellista eloa. "Elämä voi olla kaunis, mutta sitä on niin vähän kerrallaan. Huomenna ei enää muista eilistä ja jos sydän jotain muistaakin, sanoo järki, että tunteeseen sekoittuu valhe. "Jarkko Laine. Mielentyyneyttä kaikille. netta

Mikä meni, mikä tuli?

Sain ystävältäni Suomesta ihanan uuden vuoden toivotuksen Lauri Viidan sanoin. On ihan pakko pistää se tähän. Kas näin: "Mikä meni, mikä tuli, paloiko vai suli se oli-kerran-maa?
Lunta on ja lisää tulee päivä paistaa muttei näy. Tiemmä elän -kunnes kuolen, pilvi pitää muusta huolen. Vetämättä tuuli käy." Tällainen vetoaa aina minuun. Tiemmä elän -kunnes kuolen, en taida sitä itse selvemmin sanoa. Ja mihin joutui se OLI-KERRAN-MAA? netta

Vuosi lopuillaan

Vuosi vanha vaipuu kohta hautaan, riemuineen ja murheineen. Yritän toipua joulusta. Sunnuntaina Kari ja molemmat pojat ja pojanpoika menivät jäähalliin katsomaan kiekkomatsia. Se oli jonkun heistä toisilleen antama joululahja. Minä ihastuin.Saisin olla ihan rauhassa kokonaisen iltapäivän iltaan asti. Otin rauhallisesti, kävin saunassa, tuoksukynttilät palamaan ja hyvää musiikkia taustalle. Käperryin sohvaan lukemaan hyvää kirjaa, elämä oli lähes mukavaa. Lapsenlapseni Sanna soitti, hän oli ollut ostoksilla, unohtanut avaimen kotiin, isä ja veli olivat jääkiekkomatsissa, äiti töissä, saako hän tulla meille? No totta kai. Meillä oli oikein mukava ilta. Katsoimme dvd:ltä Edward Scissorhands-filmin ja söimme karkkeja. Katsoin eilen tv:stä Vuosi kuningasperheen kanssa. En välitä kuninkaasta tai koko systeemistä, mutta oli ihan kiva päästä käymään kuningasperheen mukana eri maissa. Käytiin Tampereellakin ja Turussa. Oli ihan kuin olisin itse käynyt Tampereella, rakkaassa kaupungissa. netta

Joulu on jo ovella

Jouluaatto on huomenna. Tänä vuonna saadaankin nauttia valkoisesta joulusta. Olen tänään aamusta alkaen touhunnut, laittanut ruokaa ja kuusikin koristeltu. Ihmeekseni näen joka vuosi ihmisten laittavan joulukuusen sisään jo viikkoa ennen jouluaattoa. Lapsuudestani muistan säännön, että joulukuusi otettiin sisään vasta jouluaattona, ja jos vielä oikein tiukasti pidettiin säännöistä kiinni, niinkuin lapsuuden kodissani tehtiin, niin kuusta ei saanut ennen ottaa sisälle, ennenkuin päivä alkoi hämärtää. Kaikessa lipsutaan. Minäkin olen parina viime jouluna koristanut kuusen jo aaton aattona, vain siksi, että itse aattona jäisi enemmän aikaa muulle pakolliselle hössötykselle. Huomenna siis on jouluaatto, ja kaikki on valmista lasten perheiden tulla viettämään yhdessä vuoden kohokohtaa, joulua. Ehkä huomenna laulamme joululaulujakin, kuka tietää. "Joulu on taas, joulu on taas, astiat täynnä puuroo... netta

Pilvilinna koskaan valmistunut ei

Ihmisen muisti on kuin tietokone. On aivan ihmeellistä, mitä kaikkea sinne on tallennettu. Yhtäkkiä voi käydä niin, että asioita, joita luulee unohtaneensa, alkaa nousta tietoisuuteen. Minulle kävi niin eilen aamulla töistä kotiin ajaessani. Kuuntelin cd-ltä Klassiska favoriter, kun eräs sävelmä nostatti mieleeni tällaisen laulun sanoja: ...kun mielessäni kuljen muiston hämärään, niin toiveistani parhaat rauenneiksi nään. Sain nuoruudelta kerran siivet minäkin. Ja pilvilinnan jonne lentäisin... Mitä ihmettä tämä oli. Musiikki on Dvorakin Slavilainen tanssi nr 10, mutta mistä laulun sanat? Sitten muistin, että Karilla oli joskus nuoruudessaan ep-levyjä, niitä pieniä, ennen cd-levyjen aikakautta. Hänellä oli levy, jossa pohjana tämä Dvorakin sävel ja laulun esitti jos muistan oikein, Tapio Rautavaara! Kuultuani sävelen, se nostatti mieleeni myös laulun sanat. Kotiin tultua muistin yhtäkkiä koko tekstin. (luulen ainakin niin). Sama juttu virsien kanssa. Kun kuulen jossain virsiä, nousevat sen sanat mieleeni aivan itsestään. Kuinka se on mahdollista? Syynä tietenkin koulujen aamurukoukset, joihin osallistuttiin koko koulun voimin. Joka aamu. Kenenkään mieleen ei olisi tullut pullikoida vastaan, niinkuin nykyään milloin minkin tekosyyn turvin tehdään. Pidetäänkö kouluissa yleensä enää lainkaan aamurukouksia? No ainakin niillä oli minuun nähden se vaikutus, että edelleenkin osaan virsien sanat. Tosin vanhan virsikirjan mukaan. Edellä mainitsemani laulu jatkuu näin: "...Niin paljon toivotaan, niin paljon haaveillaan. Jää liekistämme kerran tuhkaa vaan. Ei pilvilinnaa koskaan luoda kestävää, ken tämän tietää, kaiken ymmärtää." No niin, en nyt ole ihan sitäkään mieltä. Varmaa on, etteivät pilvilinnat koskaan valmistu. netta

Jouluperinteitä

Ulkona on sadellut puuterilunta. Katselin ja kuuntelin eilen vanhalta videokasetiltani Pavarottin Christmas specialen. Olen sen joskus nauhoittnut, (siihen aikaan kun isä lampun osti) ei sentään, vaan siihen aikaan kun vielä videot olivat käytössä. Joka vuosi joulun alla kuuluu perinteisiini kuunnella tämä konsertti. Joulukonsertti on filmattu Ranskassa, Pavarottikin on vielä voimissaan, ihana tunnelma isossa kirkossa kuoripoikineen. Ja mikä tosi hyvä kuoro, jonka Hallelujan kuuntelen useaan kertaan peräkkäin. Niin ihana se on. Kun kuuntelen sitä, ihoni nousee kananlihalle ja kyyneleet vuotavat vuolaina. Siinä yksi jouluperinne. Toinen pakollinen on katsella videolta Sagovärlden, joka aina ennen tuli tv:stä joulunalusviikolla. Katselin sen aina samalla kun tein lanttulaatikkoa. Sitten jonakin vuonna sitä ei enää näytetty tv:ssä. Onneksi olen nauhoittanut sen, ja nyt voin katsoa sen videolta ja päästä tunnelmaan. (Video ei ollut hullumpi keksintö). Viime viikolla katselin televisiosta koko Nobel-juhlan ohjelman. Mielenkiintoista oli kuulla mitä uutta nerokkaat tutkijat ovat saaneet selville. Minua kiinnosti myös palkittujen puheet. Kamala järkytys oli kuitenkin, kun jestas sentään, Silvian iltapuku oli sama, mitä hän on käyttänyt ennenkin! Onko mokomaa kuultu ja nähty! Joko lama koskettaa kuninkaankin lompsaa? netta

Lucian aattona

Tänään sytytettiin kolmas adventtikynttilä. Oli kurja herätys, kun kello neljältä aamuyöstä Ossi-kissa toi pyydystämänsä linnun sisään ja ihan makuuhuoneeseen asti. Kari vei lintuparan ulos, mutta siitä jäi valtavasti pikku höyheniä niin että ensimmäiseksi askareekseni sain imuroida koko yläkerran. Kissan oma kulkureitti, luukku, on ihan hyvä idea, mutta mikään neronleimaus ei ole takuuvarma haittoja vastaan. Tässä tapauksessa kissan halu tuoda saaliinsa sisään asti näyttääkseen isäntäväelle, mitä on pyydystänyt. Miten ihmeessä voisi juurruttaa tämän tavan pois? Kissan käytös on niin erilaista kuin esim. koiran. Sanonta, että koiralla on isäntä, mutta kissalla on palvelusväkeä on niin totta kuin vain olla voi. Me olemme Ossin palvelusväkeä, jotka ovat hommissa vuorokaudet ympäriinsä. Tänään vietetään Luciaa. Viime sunnuntaina oli Suomen itsenäisyyspäivä, ja nuorimman poikani syntymäpäivä. Kaksinkertainen syy juhlia. netta

Muistoja menneisyydestä

Minulle tapahtui kumma juttu eilen. Löysin kaksi vihkoa, joihin äitini nuorena tyttönä oli kirjoitellut runoja! Minulla ei ole ollut aavistustakaan tällaisesta. Vihot löysin papereitten joukosta, joita veljeni kuoleman jälkeen toin mukanani. Nämä kaksi käsin kirjoitettua vihkosta ovat minulle korvaamaton aarre. Myös äitini on kerran ollut haaveellinen nuori tyttö joka kirjoitteli runoja ja ajatelmia. Aika vaan oli toinen. Miten erilaisessa maailmassa hän eli nuoruusvuotensa kuin minä tai nykypäivän nuoret. Runot ovat pääosin haaveellisia, nuoren ihmisen unelmia. Mutta oli siellä eräs opettavainen runo, joka on täysin käypä tänäkin päivänä. Sen viimeinen säkeistö on tällainen: "Siisti laps´ei tupakoi, se siivoton on tapa. Orja ompi polttaja, vaan polttamaton vapaa. Siisti laps´ei koskaan ota suuhun väkijuomaa. Se on kurjaa myrkkyä, hän varmasti sen huomaa." Pätee tänäkin päivänä. netta

Rankan viikon ajatuksia

Tein rankan viikon töitä ja nyt olen vapaa. Ihanaa tämä vapaus,ei ole mukava toisen renkinä olla. Ensimmäinen adventtikynttilä on sytytetty, ja joka puolella on jouluvaloja ikkunoilla ja puissa ja pensaissa. Onhan se hyvä idea yrittää valaista lampuin ja kynttilöin tätä kamalaa vuodenaikaa. Ei ole syytä kuitenkaan vaipua epätoivoon. Kuten olen huomannut näinkin pitkään eläessäni, on jokaisella päivällä oma kultaínen reunansa. Sain toissa iltana puhelun Malaysiasta ystävältäni Eiralta. Hän matkusti sinne marraskuun alussa ja aikoo olla huhtikuulle! Miten jännää! Hän kertoi lukevansa tätä blogiani siellä asti. Se helpottaa koti-ikävää, heheh. Ajatella, että vaatimatonta juttuani luetaan Malaysiassa asti! En ole siis elänyt turhaan! Vaikka joskus tuntuukin siltä. Tämä ilahdutti mieltäni kovasti. Kummallista että elämän syke ei koskaan lakkaa. Kukaan ei koskaan voi aavistaa missä kohdin on tärkeä toiselle ihmiselle.Joskus tuntuu kuin elämä olisi mieltä vailla, tuulen tavoittelua, sen hellittämättömän toiveen ajamana että jossain on jotain tärkeää ja suurta. Missä siis? Kuitenkin -elämä on täällä , ei toisaalla. netta

Koppalakkeja

Tämän illan omistin Puna-armeijan kuoron esitysten kuuntelemiseen. Boråsin kirjoittajilla oli tapaaminen, ja jotenkin jäi nolottamaan, kun toiset olivat kirjoittaneet niin hyviä juttuja, oma kirjoitukseni oli ihan kurja. Miksi ihmeessä menin kirjoittamaan lainkaan? Nolottaa niin. Puolustuksekseni sanon, että minua riivaa tamperelainen huumori, jota ehkä toisten on vaikea ymmärtää. Minua on aina viehättänyt ns. "älytön huumori" sellainen joka oli JuhaniPeltoselle ominaista. Ja miten rakastankaan Sinikka Nopolan tamperelaisjuttuja ja hänen muitakin esseitään. Kaikki omalaatuisella huumorilla kirjoitettuja. Sitä vaan eivät tosikot älyä, niissä nyt ei ensi lukemalla tunnu olevan huumoria lainkaan. Ihmiset ovat erilaisia. Antakaa mun pitää omalaatuinen huumorini! Kirjoittajissa meillä oli päätteeksi ihan mukava keskustelu. Sain tuulettaa aivojani fiksussa seurassa. Joku mainitsi siellä että oli kuunnellut YuoTubesta puna-armeijan kuoron esityksiä. Kotiin tultua aloin heti kuunnella Puna-armeija kuoroa. Miten ihanaa kuorolaulua, tosi huippuesityksiä! Siitä ei sitten loppua tullut vaan kuuntelin kuuntelemasta päästyäni kaikki klassikot, Kalinkasta Volgan lauttureihin, ja nautin. Ainoa malka ilon maljassa olivat kuorolaisten koppalakit. Mikä ihmeen rakkaus itänaapurilla on koppalakkeihin? Ihan nuorillakin miehillä pitää olla kamala koppalakki päässä. Se pilaa tunnelman. ...hiljaa virtaa Volga Kaspiaan... netta

Villasukkia

Tämän kaatosateen ja kaamoksen kourissa pätee ainoastaan rautainen itsekontrolli. Muuten on helppo suistua alakuloon ja ajatuksiin elämän turhuudesta. Jokaiseen päivään kuitenkin näyttää sisältyvän aina pieni ilahduttava ja mieltä lämmittävä asia. Eilen istuin pitkäveteisessä työpaikan konferanssissa, tylsää, ulkona jatkui kamala kaatosade, ajatukset liitelivät toisaalla. Kotona minua odotti -yllätys, yllätys - paketti Suomesta. Se sisälsi kaksi paria aivan ihania käsinkudottuja villasukkia! Mistä nykyään voi löytää ihan aitoja kotikutoisia villasukkia? Tuskin nykypäivän tytöt enää osaavat edes kutoa sukkaa tai yleensä mitään muutakaan. Käden taidot katoavat, kuka enää esimerksi kutoo räsymattoja? Kaupasta saa kaikkea. Paketin oli lähettänyt kummipoikani Suomesta, siellä oli kirje ja vanhoja valokuvia, joita hän oli jostain vintin komeroista löytänyt, äidin ja isän kihlajaiskuva, ja kuva pienestä tytöstä, minä puolivuotiaana. Ja muitakin kuvia. Kaikki kuvat oli oikein valkuvaamossa otettuja, niinkuin entisaikaan tehtiin. Elämän tapahtumat ikuistettiin valokuvaajalla.Tuskimpa silloin joka kodissa oli omaa valkuvaustekniikkaakaan, niinkuin nykyään. Ajat muuttuvat. Tämä paketti lämmitti mieltäni ja lämmittää yhä tässä syksyn koleudessa ja pimeydessä. Sen arvoa on mahdotonta arvioida missään valuutassa. Joka päivään siis näyttää kuuluvan hopeareuna, vai onko se peräti kultareuna. Sen avulla jaksan taas hiukkasen eteenpäin. Saamani villasukatkin jotka mummi oli omin käsin kutonut, ovat niin hienoja, että mahdanko raaskia niitä edes käyttää? netta

Hauskan huntu hartioilla.

Eilen olin kulttuuritalon tiistai-illassa kuulemassa Arne Weisea, ja sain Karinkin mukaani. Arne Weise on tavallaan kuin jonkinlainen kaukainen sukulainen oltuaan 30 vuotta jouluaaton isäntänä ja kuuluttajana tv:ssä. Omat poikanikin kasvoivat Arne Weisen mukana, joka jokaisen jouluaaton iltapäivän maagisella hetkellä, juuri ennen Kalle-Ankan alkamista, sytytti kynttilän ja toivotti hyvää joulua! Ihan vieläkin kaipaan Arne Weisea jouluaattoina telkkariin, se ihan kuin kuului asiaan. Hän on edelleenkin voimissaan ja humoristinenkin tuntuu olevan. Hän sanoi halunneensa lopettaa lippu korkealla ja niin pitäisi jokaisen tehdä. Jostain syystä mielessäni alkoi pyöriä tämmöinen laulun säe: ...sillä on rinnoilla riemun viitta ja hauskan huntu hartioilla... mitä se sitten tarkoittaneekaan. Tänään pitää mennä taas tylsään konferanssiin... suututtaa kun olisi parempaakin tekemistä. netta

Ympäristön vaihtelua

Olen ollut pitkällä vapaallani, ja enimmäkseen vain levännyt ja laiskotellut. Ymmärrän että joskus pitää olla tekemättä mitään. Samalla kun olen ottanut levon kannalta, olen lukenut monta kirjaa. Paras lukukokemus oli Lippe Suomalaisen kirja Elämässä kiinni. Tämän aika paksun opuksen luin yhteen menoon valmiiksi kun sen sain käsiini. Kirja herätti mielessäni aika paljon ajatuksia. Oliko Kari Suomalainen autistinen, oliko hänessä Aspergerin syndrooma, vai mikä häntä vaivasi. Muuten en sellaista käyttäytymistä ymmärrä. Lippe itse väittää häntä neroksi. Ovatko nerot aina mahdottomia ihmisinä? On siis hyvä etten ole nero. Nerojenkaan ei varmasti ole helppoa elää tavallisten tallaajien kanssa. Tänään halusin ympäristön vaihdosta. Ajoimme Bollebygdiin vanhan Göteborgin tien kautta. Poikkesimme huonekalukaupassa, koska jo kauan olen etsinyt ihanaa löhönojatuolia. Ajattelin löytäväni sen sieltä, mutta ei, en taida sitä koskaan löytää. Ostimme paikallisesta leipomosta pullakranssin ja kotiin tultuamme kävimme tervehtimässä lapsenlastamme Sannaa, joka oli kuumeessa. Söimme pullakranssin yhdessä ja heti tuntui olokin mukavammalta. netta

Ajatuksia marraskuussa

Surullinen marraskuu jo puolivälissä ja eletään melkein surkeinta vuodenaikaa. Surkein on tietenkin vielä pimeämpi joulukuu, sitä vaan eivät ihmiset pane merkille jouluhössötyksen vuoksi. Olen ollut sairaana, sitkeässä syysflunssassa. Ei se ole sikasellaista, sillä minut on rokotettu, ompahan vaan aina yhtä pirullista nuhaa ja särkyä. Koko syksy on vilahtanut ohi monien aktiviteettien seurassa. Olen käynyt kulttuuritalon tiistai-illoissa ja korkekoululla filosofikafeessa ja ties missä. Katsoin teatterissa syksyn näytelmän Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuoleman, joka on tosi hyvä, sillä ihailemani Frederik Nilsson on pääosassa ja tietenkin aivan loistava. Eilen kävin Karin kanssa katsomassa taidemuseon näyttelyn. Siellä on eri taiteilijoiden töitä, tuttujenkin, muttei mitään mieltä mullistavaa. Mutta valokuvanäyttely, joka on samoissa tiloissa, sitä voin suositella. Mustavalkoisia kuvia eri vuosikymmeniltä, huippuvalokuvaajien töitä. Minuun teki valtavan vaikutuksen. Mietin taas kerran ikiaikaista kysymystä: miksi kaikki on? mitä varten? Kuvien ihmiset eri puolilta maailmaa ja eri aikakausilta, missä he ovat nyt? Miten heille kävi? Eämä on kummallista. Annan periksi, en saa vastauksia kysymyksiini. Voin tietysti yhtyä Juhani Peltosen sanoihin:Miksei tätä kirottua palloa ajatella omalaatuisena puistona, missä voitaisiin yhteistuumin käydä ja kanssakäydä? netta

Lokakuun toinen

Lokakuu ja Karin syntymäpäivä. Huomenna vasta juhlitaan sitä. Sain luettua Ulrike Meinhofin elämäkerran, ja vaikka se oli aika raskas lukea, silti kuitenkin mielenkiintoinen. Baader- Meinhof-liiga tekivät aika paljon pahaa terrorismillaan. Kuitenkin, jotenkin kummasti oli sympatiani heidän puolellaan, sitten kun heidät oli vangittu. Heitä, ja juuri Ulrike Meinhofia, kohdeltiin todella sadistisesti vankilassa eristämällä heidät täysin kaikesta. Valkoinen eristys, tarkoitti eristystä kaikesta, äänistä, ulkomaailmasta, kaikesta. Kuvitelkaa itse elää sillä tavalla, steriilisti, niinkuin muuta maailmaa ei olisi olemassakaan. Ei siis ole ihme, että liigan jäsenet kukin vuoron perään tekivät itsemurhan. Minulle jäi kirjasta ilkeä jälkimaku. Murhattiinko Ulrike Meinhof vankiselliinsä, vai tekikö hän itsemurhan? En osaa sanoa. Kävin tänään boråsilaisen taiteilijan, Heli Heinon luona, hänellä oli avoimien ovien päivä. Miten energinen ihminen! Hän jaksaa ja on kiinnostunut kaikesta. Sellainen itsekin haluaisin olla! kirjoitan Heli Heinosta lehtijutun. netta

Oppia ikä kaikki

Syyskuun viimeinen päivä. Aamut sumuisia, yöt kylmiä. Joka päivä opin jotain uutta. Ei uskoisi mutta niin on. Esim. eilen. Menin ystäväni kanssa kulttuuritalon tiistai-iltaan. Siellä on joka tiistai kirjailijavierailuja, usein jopa oikein kuuluisuuksiakin luennoimassa. Olin katsonut väärin ohjelmalehtistä, luulin siellä olevan Niklas Juthin, joka on filosofi Tukholman Karoliinisesta Instituutista, luennoimassa aiheesta: Vad förpliktigar kärleken?. Mutta kävikin niin, että löysin itseni kuuntelemassa Hanna Wallstenia, joka on itse lesbo ja kirjoittanut kolme kirjaa lesboista. Viimeisin kirja käsittelee teemaa: lesboliittojen sisäistä väkivaltaa. En voi sanoa aiheen liiemmin minua kiinnostavan, ja ystäväni Eira kuiskasi välillä korvaani, että lähdetään pois. Minusta esitelmä oli kuitenkin sen verran mukaansa tempaava että kuuntelin sen loppuun asti. Ja mikä parasta: opin uutta! Hanna Wallsten kertoi tulleensa kirjailijaksi sillä lailla että oli nähnyt Dr Philin ohjelmassaan kehoittaneen jokaista kirjoittamaan seitsemän elämänsä merkittävintä tapahtumaa ja viisi elämäänsä eniten vaikuttanutta henkilöä paperille. Hän oli tehnyt näin ja sitten vaan itse täyttänyt väliin jäävät rivit oman mielikuvituksensa mukaan ja --vips, siitä tuli ihan oikea romaani. Mietin, että näinkö helppoa on tulla oikeaksi kirjailijaksi. Jos se on sillä lailla, niin siitä vaan pistämään paperille tapahtumia, joilla on ollut ratkaiseva merkitys omaan elämään. Kunhan saan aikaa, teen listan niistä. Nähtäväksi jää, tuleeko siitä kovin synkkä. Mutta olipa mukava huomata, että joka päivä oppii uutta. Niinkuin aapiskirjassani luki:oppia ikä kaikki. Lapsena en sitä lausetta ymmärtänyt, mutta nyt olen sen sisäistänyt täysin. nautitaan syksystä. netta

Kiva retki maalle

Sununtaina teimme ystävien kanssa mukavan retken. Kohde oli kirjakahvila Od:issa. Ilma oli kuin keskikesällä, ja mieliala korkealla. Oli mukava juoda kahvia ulkona auringossa ja jutella ystävien kanssa. Yhtäkkiä saimme päähämme mennä yllätysvierailulle S-L:n luokse. Hän kun asuu siellä aika lähellä korvessa, jumalan selän takana. Ihan tarkkaan emme edes muistaneet missä, mutta aikamme ajettuamme paikka löytyi. Ystävämme S-L oli kotona, auto pihassa,ovi kutsuvasti avoin. Meidät otettiin lämpimästi vastaan, vaikka emäntä oli maalauspuuhissa. Meidän tultuamme hän otti luontevasti "luovan tauon" ja meitä yllätysvieraita pidettiin tosi hyvin. Saimme kahvit ja emännän juuri leipomaa ihanaa pullaa. Taloon kuuluu erinäinen joukko eläimiä, joita tervehdimme. On lampaita, pari lehmää, kissoja, kanoja, koira ja hanhia ym ym.. Luonto tilan ympärillä on kuin maisema entisiltä ajoilta jolloin ei vielä tiedetty mitään datoreista laajakaistoista i-podeista ynnä muusta nykyajan vempeleistä. Jo pelkästään maiseman vaihto tekee ihmeitä. Ja tunnettu asia on että kauneuden näkeminen parantaa kipeää mieltä. Siispä, kun olet surullinen, etsi kauneutta. Kauneuden näkeminen parantaa murheellisen mielen. Vaikka mieleni ei ollutkaan mitenkään murheinen, vierailu maalle kaiken kauniin ja luonnollisen keskelle vaikutti piristävän ruiskeen tavoin. Ja ajatusten vaihtaminen ystävien kanssa oli kuin parasta terapiaa. Kokeilkaapa! netta

Puttepossun nimipäivät

Ihanaa että aurinko paistaa ja ilma on vielä niin kesäinen. Tosin yöt ovat kylmiä, taivas tähdessä ja lämpöasteita vain muutama, viime yönä neljä. Minulla oli eilen nimipäivä, ja tiedän että olen aikaisemmin pitänyt, ja kirjoittanut tähän blogiinikin, nimipäivän viettoa porvarillisena kotkotuksena. Minulla ei ole ollut suomalaista almanakkaa enkä ole pitänyt lukua nimipäivistä, mutta ihme ja kumma - olen alkanut saada nimipäiväkortteja, vuosi vuodelta enemmän. Minua muistetaan!! Sain siis kortteja ystäviltä ja serkuilta ja ystävätär Göteborgista soitti onnitellakseen (?) ja hän on sellainen että kun hän soittaa, otan tukevan asennon tuolissa, sillä tiedän, että puhelu kestää kauan. Niinkuin se eilen kestikin, reippaat kaksi tuntia ja päättyi siihen , että hänen toinen puhelimensa soi ja minä pääsin lopultakin lepuuttamaan kättäni, joka kangistui luurin pitämisestä korvalla yhtä soittoa yli kaksi tuntia. Mutta miten mukavaa on joskus rupatella ystävättären kanssa ummet ja lammet. Sillä on terapeuttista merkitystä. Ihan sielua myöten virkistyin. Tein kaksi yötä töitä ja nyt on edessä vapaa viikonloppu. Huomenna mennään kirjakahvilaan Odiin ystävien kanssa. Pitänee tästä edes alkaa juhlia nimipäiviä, vaikka ajatus on minulle vielä vieras. Mutta koska Puttepossun nimipäivääkin vietettiin, ja vierahiksi ystävät ja tutut kutsuttiin, niin sillä lailla pitää minunkin jatkossa tehdä. Koska siellä kaikilla oli niin mukavaa... kuulemma, ja nimipäiväsankarille ihan puhe pidettiin, ja puhe oli vitsikäs ja sille naurettiin...oj joi just sellaiset nimipäiväjuhlat haluan järjestää. Katsotaan ensi vuonna. Lopuksi, tietääkö kukaan, mikä on restaurenttu? No, se on soittoruokalan kauhu. Hah hah. netta

Syyskuu

Jestas kun aika on taas rientänyt nopeasti, syyskuu puolessa välissä. Tapahtumat täyttävät jokapäiväisen elämän menon niin etten ole saanut kirjoitetuksi mitään vähään aikaan. Viikko sitten sunnuntaina kastettiin kaksi pojanpoikaani Segloran kirkossa. Hienosti se sujui niinkuin yleensä elämässä kaikki. Eilen olin Boråsin kirjoittajien syksyn alkajais-tapaamisessa. Siellä meillä virisi vilkas keskustelu asian ympäriltä, ja sellainen on aina positiivista. Jotkut vihaavat syksyä ja saavat syysmasennuksen. Minusta syksy on ihan mukava vuodenaika. Kulunut kesä lataa patterit täyteen energiaa, jota sitten kestää koko syksyn joulun yli. Vasta kevättalvi ottaa voimille. Talvi on liian pitkä, voimat eivät ihan aina riitä seuraavaan kesään asti. " Suvi on hienotunteinen. Hyvästeittä se lähti. Heti kun syttyi kuumeinen ensimmäinen tähti." Niinhän se on. netta

Punertaa marjat pihlajain...

Missä ovat nyt ne elokuun lämpimät ja romanttiset illat? Olin viime yön töissä ja yö kylmeni kylmenemistään. Luulin jo autoni ikkunoiden olevan huurteessa, mutta ei sentään. Mutta vain yhdeksän lämpöastetta oli aamulla. Siis näinkö pian kesä meidät taas jättää. Kuuntelin cd-tä, jonka ostin Warsovasta. Se sisältää puolalaista kansanmusiikkia ja -lauluja. Ihana levy! Ostin sen kun olimme Warsovassa illalla eräässä krouvissa. Siellä ei kysytty sisäänpääsymaksua, riitti kun osti kupin kahvia tai oluen. Ohjelmaa oli koko illan. Tanssiryhmä kauniita puolalaisnuoria tanssi koko illan kansallispuvuissaan. Elävä orkesteri, tai no niin pelimanniryhmä, soitti korkeatasoista musiikkia. Tanssiryhmällä oli usea vaatteiden vaihto, ja he myös lauloivat välillä. Ja miten ihanasti he lauloivat! Minun oli ihan pakko kysyä jos saisin heidän cd:nsä ja olihan heillä se ja ostin sen mukaani. Sitä olen kuunnellut nautinnolla. Kuunnellessani sitä tuli mieleeni yhtäkkiä soittaa sen klarinettisoolo veljelleni, joka oli hyvin musikaalinen ja itse soitti monia instrumentteja. Olisimme saaneet kuunnella kyseistä levyä ja keskustella siitä. Sitten muistin että veljeni on poissa, kuollut! Näinköhän se suru edelleen vaikuttaa. Se näemmä on läsnä koko ajan vaikka ei joka hetki ajatuksissa. Surun hieno neulankärki tuntuu ja ajan kuluessa lakkaa vähitellen tuntumasta. netta

On elokuu

Elokuu pääsi alkuun. Suomenvieras lähti eilen ja jätti jälkeensä tyhjän tilan. Itse olin tänään jo työpaikalla, osastokokouksessa. Tylsä juttu, sillä eräs työtoveri oli täyttänyt pyöreitä vuosia ja häntä juhlittiin. Siksi sinne itsekin menin, ja sain esimakua tulevasta. Kurja juttu, kun ihmisen pitää olla töissä ja myydä aikansa työnantajalle. Ihmisen pitäisi saada olla vapaa niinkuin intiaanit ja luonnonkansat. Elokuu on alkanut, ja se tietää ihania lämpimiä iltoja täysikuun möllöttäessä taivaalla. Romanttista, eikös? Nauttikaamme joka hetkestä. Elämän kutsut eivät koskaan lakkaa... netta

Lähdössä on pala kuolemaa...

Veljenpojan lähtöpäivä. Tuntuu kovin haikealta, niin kuin aina kun joku läheinen ihminen on lähdössä. Joku viisas on joskus sanonut, että jokainen lähtö on pieni kuolema, mutta "lähdössä piilee aina lumon voima. Se varjelee ja auttaa alkuun meitä. Vain aina antutuen uuteen matkaan, vältämme jähmettävän tottumuksen. Elämän kutsut eivät koskaan lakkaa..." Näinkin sen voi nähdä. netta

Elämä on vain kuin kuun kuvajainen...

Elokuuta. Veljenpoika on ollut vierailulla. Antoisaa aikaa. Olisin tietysti voinut käyttää tämän yhteisen ajan tähdellisemmin, - en voinut. Elämä on sellaista kuin on, ja meillä kaikilla on omat traumamme, elämän jättämät arvet. Itselläni niitä on riittämiin, ja kun joku tulee liian lähelle, aiheuttaa se valtavan reaktion. Veljenpoikani on ihastuttava persoona. Meillä on on ollut mitä mukavinata yhteistä aikaa, mutta jossain on hienon hieno neulankärki, joka koko ajan tuntuu ja jolta ei saa rauhaa. Elämä on vain kuin kuvajainen... kummeksut -onko sitä? Voin vannoa, että sitä on. Jospa vain eivät elämäni varhaisvuosien ikävät muistot olisi koko ajan läsnä. Veljenpojan vierailu avasi vanhat haavat, ja ymmärrän että niistä ei koskaan voi täysin toipua. Traumaattiset muistotkin, joihin vain on pistetty kansi päälle, nousevat kannen alta täyteen kukoistukseen, kun kantta raotetaan. Kuinka totta onkaan seuraava lause: Niitä hetkiä, joita ei muista, ei unohda koskaan. Muistakaa tämä! netta

Kesän lumo

Ollaan jo myöhäiskesässä. Vai vieläkö keskikesässä? Vielä on heinäkuu, tosin naistenviikko ja ilmat epävakaisia. Kesä on minun osaltani ollut ihan ok. Oikeastaan olen siitä nauttinut tavallista enemmän. Koskaan ei tiedä, montako kesää enää on jäljellä. Olen nauttinut joka hetkestä. Matkakin tehtiin, tällä kertaa teimme matkan eteläiseen Puolaan. Polen runt, ja kaikki pakolliset nähtiin. Kuinka totta onkaan vanha sanonta: Joka tekee matkan, hänellä on kertomista. Minulla nyt olisi kertomista pienen romaanin verran, sillä juuri Puolan historia toisen maailmansodan jaloissa, siitä olisi vaikka kuinka paljon kertomista. Sain todellisen rautaisannoksen sekä Puolan että toisen maailmansodan historiaa. Paljon tietysti tiesinkin, mutta samalla sain matkaltani mukaan kivaa "värdelöst vetande" jolla on mukava joskus sopivassa seurassa briljeerata. Kävimme mm. Warsovassa, jonka lasiseinäiset korkeat hotellirakennukset sijaitsivat juuri sillä kuuluisalla Warsovan getton paikalla, jonka saksalaiset hävittivät niin, ettei kiveä saanut jäädä kiven päälle! No, meidän hotellimme oli noussut juuri samalle paikalle. En uskalla edes kuvitella, mitä kauheuksia sillä paikalla oli koettu. Krakovassa näin vielä paikaallaan olevat juutalaiskorttelit. Krakova oli säilynyt melkein ehjänä pommituksilta. Siellä sain uuden satsin paikallista historiaa puolalaiselta oppaalta. Kävimme ihmeellisessä suolakaivoksessa, jota en ymmärrä, miten maan alle voidaan kaivaa ja rakentaa oma maailmansa, niin ettei kaikki romahda. Minäkin, jolla on kammo kaikenlaisiin luoliin ja maanalaisiin käytäviin ja kaivoksiin, uskalsin kulkea siellä. Ajattelin, että koska olen käynyt Rooman katakombit, niin käyn nyt tämänkin. Auschwitz -Birkenau oli minulle jotenkin pieni pettymys, sillä olen joskus nuorena käynyt Dachaun keskitysleirillä ja se teki minuun silloin karmean vaikutuksen. Mutta olin silloin vielä nuori ja valmistutumaton kohtaamaan sellaisia kauheuksia kuin mitä siellä näin. Nyt on kai ikä tehnyt tehtävänsä, ja olen niin paljon lukenut ja nähnyt filmejä että Auschwitz tuntui kuin koululäksyjen kertaamiselta. Vaikuttihan se nähdä ne hiuskasat, lasten kengät ja muut sellaiset mitä uhreilta oli jäänyt. Matka oli kyllä yksi parhaasta päästä, mitä olemme tehneet. Kaikki oli todella hienoa, voisin kertoa vaikka kuinka paljon juuri tästä matkastani. Olen nauttinut kesästä kuin se olisi viimeiseni. Veljeni kuolema varmasti osaltaan vaikutti, vaikka olen aina sisäistänyt sen asian, ettei aika koskaan palaa. Jokainen kesä on ainutlaatuinen, niinkuin jokainen hetkikin. Viivi Luik sanoo sen näin: Nyt tuoksuu angervo ja tulikukka ja ohdakkeet. On myöhäiskesä, on myöhäiskesä.... ja tätä kesää ei tule enää, ei tule enää tätä kesää." Niin totta. netta

Kauanko ihminen elää?

Olen lähdössä kuntosalille. Vapaa viikonloppu hurahti taas nopeasti ohitse.Edessä rankka työviikko, mutta onneksi kesälomaan ei ole enää pitkälti. Nyt pitäisi nauttia kesän kauneudesta, ottaa vaari (mistä se vaari otetaan, uunin pankoltako?) ja kaikkea sitä. Nyt jokainen kasvi ja korsi kukkii ja vihreys on ylimaallinen. Linnunlaulua saa kuulla aamusta yömyöhälle. Taivaallista. Iän mukana tulee ajatus, miten monta kesää vielä, miten kauan? Pabo Neruda sanoo sen näin: "Kauanko ihminen elää? Tuhat vuottako vai yhden ainoa? Elääkö viikon vai vuosisatoja? Kauanko ihminen kuolee? Mitä tarkoittaa ikuisesti?" niin, kauanko?netta

Juhannusruusu kukkii

Juhannusruusu puhkesi kukkaan sunnuntaina jo, vaikka juhannukseen on vielä aikaa. Kaikki on luonnossa tänä vuonna tapahtunut etuajassa. Viime sunnuntaina teimme me Boråsin kirjoittajat retken kauas maalle, Ljungiin Sirkka-Liisan maatilalle. Pidimme kirjoituskauden päättäjäiset siellä. Olipa mukava retki. Ilmakin oli kuin morsian, ympärillä oleva maalaismaisema ja emäntämme monet kotieläimet ja rivakka olemus saivat meidät viihtymään. Totesimme että saimme muiston siitä sunnuntaista loppuelämän ajaksi. Tällaisia retkiä pitäisi tehdä useamminkin. Viime sunnuntai oli myös ruotsalaisten äitienpäivä. On se kumma juttu, ettei se voi olla samaan aikaan molemmissa maissa. Satuin olemaan Suomessa juuri kun siellä oli äitienpäivä ja ihmettelin sitä valtavaa kaupallisuutta. Joka tuutista tuli mainosta äitienpävästä, lehdet ja radio syöttivät kaiken aikaa jos jotain ohjelmaa äideille.Kukkakaupoissa oli tungosta kun jokaisen piti hakea äitienpäiväruusuja äideille, mummoille, anopeille ja vielä haudoillekin. Radion koko päivän ohjelma oli tietenkin ohjelmaa äideille. Serkkuni miehineen meni Kari Tapion äitienpäiväkonserttiin, lopulta olin kurkkua myöten äitenpäivää. Lipunkin nostin serkun kanssa aamulla salkoon jaa miksi? no äitienpäivän kunniaksi, tietenkin. Minusta se tuntuu olevan Suomessa enemmän kaupallinen jippo, kuin täällä, luojan kiitos. Itse en vietä kyseistä päivää, olen äiti vuoden jokaisena päivänä. Mutta poikieni vaimot lähettävät pojat illalla tuomaan minulle kukkia joka vuosi, vaikka olen sen kieltänyt, saan niitä kukkalaitteita silti.
Lauantai on sitten pyhäpäivä taas, kun vietetään Ruotsin kansallispäivää. Koetetaan jaksaa.netta

Surujen kitara

Tapahtuvatko asiat sattumalta vai juuri silloin kun niiden aika on? Sattumaan en ole koskaan uskonut, kaiketi kaikella on joku tarkoitus. Lisää surua sain taas, ja on vaikea olla. Jouduin tänään viemään Sindy-kissani nukutettavaksi ja se on sellainen asia, josta on vaikea päästä yli. Sindy oli osa eläämäämme 14 vuotta. Sairastui viikonloppuna eikä eläinlääkäriä saanut mistään apuun. Vasta tänään soitettuani ympäriinsä eläinklinikoille ja yksityisille, missään ei ollut muka aikaa. Epätoivoissani soitin jo eläkkeellä olevalle eläinlääkärille, joka on minua usein auttanut, ja hän otti minut vastaan ja nukutti eläinystäväni. Se on yksi niitä tilanteita, joissa saa vapaasti itkeä. Kun saattaa rakkaan ystävän viimeiselle matkalle, on eron hetki vaikeaa. Se on suorastaan sietämätöntä. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, miksi se on niin kamalaa. Kun ihminen hankkii itselleen kotieläimen, hän samlla allekirjoittaa sen asian, että siitä on joskus luovuttava. Kiintymyksestä tulee suru, kiintymyksestä tulee pelko. Kiintymyksestä vapaalla ei ole surua eikä pelkoa. Niinhän se asia on. Olin eilen tekemässä lehtijuttua ja haastattelin mm. Birgitta Ulfssonia. Hän sanoi olevansa 80-vuotias, mutta terve ja onnellinen. Hän tekee edelleen kovasti työtä ja on onnellinen siitä. Hän vaikuttaa olevan terästä. Minä tunnen itseni kovina hauraaksi juuri nyt ja mielessä "...kitara soi surua soi niin hiljaa, soinnuista sen ilo on mennyt pois..." netta

Elämä yllättää

Hautajaismatka on sitten ohitse. Se oli raskas monella tapaa. Hautajaiset menivät todella hyvin ja pappikin oli veljeni entinen ystävä. Hän puhui veljestäni nimellä, eikä käyttänyt vainaja-sanaa. Tilaisuus oli lämmin ja siitä jäi hyvät muistot. Mukavaa oli myös tavata sukulaisia, heitä tapaan hyvin harvoin, silloinkin usein juuri hautajaisissa. On elämä kummallista. Elämä on lyhyt, mutta se on lavea, ja siksi se sisältää niin monenlaisia asioita. Tällaiset asiat pistävät miettimään. Sattui vielä eräs asia, joka ilahduttaa mieltäni kovasti. Tapasin lapsuuteni toverin ja innostajan naapurin Lassen. Sen ajan lapsilla ei ollut liikoja tavaroita, vaan harrastukset piti itse keksiä.Lasse keräsi kanssani kasveja, laittoi kivikkopuutarhan, johon yhdessä valitsimme kasvit. Hänellä oli levysoitinkin ja aina kun hän hankki uuden levyn, -ne olivat sen ajan ep-levyjä, hän kutsui minut kuuntelemaan. Lasse myös keräsi SA-PO-sarjan pokkareita ja aina uuden kirjan luettuaan, hän antoi minun sen lukea ja yhdessä sitten keskustelimme kirjasta. Ainakin yksi kirja jäin mieleeni, se on Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa. Mikä lukukokemus! Monenlaista puuhaa me keksimme, mutta sitten kävi niinkuin elämässä usein käy. Molemmat lähdimme omille teillemme, enkä ole kuullut Lassesta sen koomin. Ja nyt sattuma, vai onko sattumaa, hänet toi eteeni. Ihanaa, yhteys solmittiin. Tällä lailla elämä joskus yllättää ihmisen. Syreeninoksat maljakossa tuoksuvat. Mielessä soi edelleenkin blues.netta

Kaikessa soi blues

Ylihuomenna lähdemme Suomeen. Pitää taas kerran pakata kamat laukkuun. Onhan se jo tehty niin monet kerrat elämän aikana, mutta nyt pitää olla mukana hautajaisvaatetta ja pitää muistaa tuhat asiaa. Olen kirjoittanut paperille muistoja veljestäni, sillä aion pitää siellä puheen, muistella veljeäni ja kertoa sellaisia asioita hänestä, mitä muut eivät tiedä. Minusta se kuuluu asiaan. Jokaisella meistä ihmisistä on useampia puolia, niin oli minun veljellänikin ja haluan toistenkin saavan tietää niistä. Sen jälkeen voivat muutkin häntä muistella, sana on vapaa. Luulen että hautajaisista tulee lämmin tilaisuus. Aion pitää siitä huolen. Se on viimeinen palvelus minulta hänelle. Ukona paistaa aurinko, vaikka tuuli on aika viileä. Eilen näin jo kukkivia kieloja. Surun puristava ote alkaa hellittää, vaikka edelleenkin: kaikessa soi blues... netta

Vappuna

On tämä kummallista aikaa. Huhtikuussa tuli kesä. Villiomenapuut kukkivat ja minulla on vaasissa kukkivia tuomen oksia. Rentukat koristavat puron vartta ja kaikenlaiset muutkin kasvit jo kukkivat, vaikka vasta pitäisi olla valkovuokkoaika. Tuntuu jotenkin uhkaavalta, sillä näin aikaista kesää en ole vielä koskaan kokenut. Enteileekö se jotain suurta katastrofia, en tiedä. Tiedän vaan että vuoden -39 kesä oli ennätysmäisen kuuma. Se oli viimeinen kesä ennen toisen maailmansodan puhkeamista. Kesä oli silloin pitkä ja kuuma ja ihmiset nauttivat siitä, juuri ennen vaikeita sotavuosia. Tänään on vappu ja muistan kuinka koulussa laulettiin ylioppilaiden kevätlaulu: Talvi on jo laannut riehumasta, kylmän hallan valta vaikenee, kevään sulo taaskin taivahasta jälleen tienohomme tulvailee... Nautitaan nyt sillä luonto on todella kaunis. netta

Surun kourissa

Päivät ovat menneet niinkuin aina. Minulla vaan on surua. Aivojen tietokone on avannut arkistostaan sellaisen muistion, joka sisältää muistoja veljestäni. Jatkuvasti sieltä työntyy muistoja, muistikuvia, sanoja, tapahtumia aiheesta: veljeni ja kaikki se yhteinen, mitä hänestä on jäänyt. Hautajaisten järjestely on saatu loppusuoralle. Kaikki käytännön jutut on saatu järjestettyä, puhuin jo papin kanssa, joka veljeni siunaa maan poveen. Ilahduin, koska jotenkin muistan tämän papin lapsuudestani. Luulin joutuvani puhumaan ihan ventovieraan tyypin kanssa. Olen valinnut musiikin ja virret ja teettänyt hienon valokuvan ja kaikessa koko ajan soi blues... Luontokin on täydessä kukassa. Forsythiapensaiden kulta ja kelta läiskittää tienoita. Pihani luumupuu on valkoisenaan kukkia, ja sairaalan edustan kukkiva japanilainen kirsikkapuu on tänä vuonna ylimaallisen kaunis. Mustarastaan huilu soi yhtenään, kuin lohdutukseksi. Kaikki on niin kaunista, minun mielessäni vaan asuu murhe. "Siivet on sulla, lennä siis pois! Minähän siivettä lentää en vois. Jos olis siivet, niin lentää mä voisin, nyt ovat asiat kerrassaan toisin. Minä jään maahan ja laulelen täällä, sinä voit laulella pilvien päällä." netta

Pala kurkussa

Siis tällaista on suru. Kai sillä on monet kasvot, mutta minun suruni ei jätä minua hetkeksikään. Se on koko ajan jossain taustalla, vaanimassa. Kuinka ihmiset yleensä kantavat surunsa? Eilen olivat lapset perheineen synttäripäivällisellä meillä. Nimittäin juuri syntymäpäivänäni veljen päätti lähteä täältä pois. Hän pisti oven säppiin ja häippäs pois. Noin vaan, jätti siskonsa tänne ikävään. Jotenkin helpotti, että lapset ja lastenlapset olivat täällä. Elämä jatkuu heissä. Vain kuukauden ikäinen pieni mies katseli vakavin ilmein isoäitiä. Mitä tämä pieni mies mahtoi ajatella isoäidistä, mahtoiko hän aistia surun? En tiedä. Tänään meillä oli Boråsin kirjoittajien kevätkokoontuminen. Ilahdutti kovasti se, miten kovaa tasoa kirjottajat edustavat. Jokainen meistä osaa kirjoittaa, jokainen oman elämänkokemuksensa perustalta. Minua ilahduttaa kovasti se, että pikku ryhmämme on näinkin kauan sinnitellyt, uusia kirjoittajia olemme saaneet, taso on noussut. Uskaltaisin väittää, että taso on niin kova, että oksat pois. Silloin kun on surua ja muuta murhetta, tekisi mieli päästä jotenkin livahtamaan pois koko touhusta. Kuitenkaan ulospääsyä ei ole. Karu totuus on, että elämässä ei ole varauloskäytävää. netta

Kaipaus

Sain tänään kuulla, että ainoa veljeni on kuollut. Ensin tulee shokki, sen jälkeen käytännön asiat, ja vasta sen jälkeen muistot tunkeutuvat mieleen toinen toisensa jälkeen. Vasta sitten tulee kaipaus. Koskaan tämän jälkeen en enää voi veljeni kanssa muistella yhteisiä asioita joita vain hän minun lisäkseni muisti. "Ei sitä vielä tiedä, miten muiston varjo kasvaa. Puun kuvajainen kasvaa sateiseen veteen.." Tämä on Sirkka Turkan tekstiä, samoin kuin tämä: "Me kutsumme häntä, mutta hän ei käännny enää. Hän on matkalla lapsuutensa metsiin, sinisen kukan ja kultaisen syksyn maahan.Siellä laulavat toisenlaiset linnut." netta

Pääsiäislauantaina

Auringon valo on todella kirkasta. Niin oli eilenkin, vaikka oli pitkäperjantai, vaikka oikein jossain runossakin sanotaan, että "pitkänä perjantaina aina päivä on pilvinen..." Se ei näemmä päde enää tänä päivänä. Kaikki muuttuu, jopa sekin, että pitkänperjantain ilman kuuluisi olla pilvinen ja synkkä. Pääsiäislauantaista on tullut yleinen riehumislauantai. Kokolla sitten riehutaan ja lapsetkin jäävät ilman aikuisten silmälläpitoa. Aina joku sytyttää ruohon palamaan, pommit paukkuvat ja ihmiset riehuvat kuin viimeistä päivää. Sellaiset tavat juontuvat kai noitien polttamisista ja pahojen voimien torjumisista. Muistan lapsuudestani trullit, jotka kävivät pääsiäisöinä tekemässä pahojaan ihmisten karjalle. Aikuiset ihmiset! Tällaiset "tavat ja perinteet" saisivat jo jäädä pois. Trullit eivät tosin enää kulje, mutta paukkupommit ja raketit ja roviot ovat täysin turhaa. Minun pääsiäisen viettooni kuuluu ja on aina kuulunut kuunnella Händelin Messias-oratorio. Halleluja-kuoro saa joka kerta ihoni kananlihalle. netta

Kiirastorstai

Joskus ottaa päähän kaikki. En jaksais olla olemassa, mutta pakko. On pääsiäisviikko ja tämän viikon ainoa vapaapäivä. Pesin ikkunat ja laitoin pääsiäisliinat ja -koristeet. Pääsiäisliljoja vaaseihin ja pynttäystä pääsiäistä varten. Olen töissä koko pääsiäisen, joten miksi vaivautua? Minun ikäpolveni tytöt on kasvatettu juuri sellaiseksi, siivota pitää vaikka maailman sortuis ympäriltä. Miksi pingottaa? Mutta kun on sellaiseksi ohjelmoitu, ei siitä voi oikein poiketa, vai voiko? Kuten jo sanoin, ottaa päähän kaikki, vihaan koko maailmaa. Seis, haluan ulos! Häh, eikö täältä pois pääsekään silloin kun haluais? Mitä, meitä on petetty. NO niin, koska on kohta pääsiäinen, pistän tähän kaikille siskoille päivän mietelauseen, kas näin: Siskot, älkää murehtiko ikääntymistänne. (Tai mitään muutakaan). Ne ovat munat, jotka pilaantunvat, eivät kanat. Hah hah hah hah..! Iloa päiviinne, siskot! toivoo kovasti netta

Aikalinnut

Olimme eilen katsomassa Sannan hevosta, Mimmiä. Pojantytär Sannasta on yhtäkkiä kasvanut melkein aikuinen, hän on jo pidempi kuin minä, vaikka on vasta 13vuotias. Hän ja äitinsä ovat vuokranneet ratsuhevosen, siinä riittää puuhaa. Kumpikin ratsastaa mutta hevosen hoitamiseen menee kyllä valtavasti aikaa. Taas kerran pitää kummastella ajan kulumista, miten nopeasti lapsi kasvaa isoksi, muttuu, aikuistuu. Itse olin 13-vuotiaana aika lapsellinen, eikä harrastuksiini suinkaan kuulunut oma hevonen ja ratsastaminen. Aika, mitä se sitten onkin, muuttuu. "Ei aikalintuja vangita voi. On turha yrittää, vaan nimetön poika yöstä yöhön verkon virittää. Vain uni ansaan jää." Näinhän se on. netta

April, april

Kevät on kamalan oikukasta. On ollut muutama oikein lämmin päivä, mutta huomenna pitäisi tulla taas viileämpää. Monet ovat jo olleet pihoillaan touhuamassa ja tekemässä kevätsiivousta. Minä en ole vielä alkanutkaan. Onhan tässä vielä aikaa. Vasta on huhutikuun alku, niin että vielä voi tulla vaikka kuinka monta takatalvea. Olen ollut aika nuutunut. Luin äskettäin Vilho Kurujoen kirjan Ostan pojasta papiksi. Luin sen mielenkiinnolla. Tein hänestä lehtijutun silloin kun kirja oli juuri ilmestynyt. Hän kertoi silloin jatkavansa kirjoittamista, mutta ikävä kyllä hän kuoli aika pian sen jälkeen. Kirja kertoo ensin sodan jalkoihin joutuneesta Vilhon perheestä, ja oli siinä sitten juoruja Boråsin ajoiltakin. Hänhän oli pakolainen ja metsätyömies mutta opiskeli papiksi ja toimi Boråsissa pappina. Mielenkiintoinen kohtalo. Parasta aikaa luen Carolyn Cassadyn: Off the Road. Hän oli Neal Cassadyn vaimo, ja kertoo Jack Kerouac:ista ja siitä elämästä mitä sen aikaiset boheemit elivät. Kerouacin kirja On the Road on aina ollut eräiden piirien oikea kulttikirja. Kun nyt luen näiden ihmisten elämästä, ihmettelen. Omituista elämää ja välillä oikein suututtaa. Kaikenlaisia kohtaloita. netta

Pitkästä aikaa

No niin, pitkästä aikaa taas sain inspiksen kirjoittaa. Sairauden jälkeen olen ollut väsynyt, enkä jaksanut oikein mitään. Ihana juttu on tietenkin se kun pojanpoika syntyi kaksi viikkoa sitten ja sain neljännen lapsenlapsen. Koko klaani odotti tyttöä ja vielä oinastyttöä, koska olen itse oinas, mutta toisin kävi. Syntyikin pieni kalapoika. Samana päivänä kun pikkumies syntyi, teki hän ensi visiitin luoksemme. Siinä hän uinui muutaman tunnin ikäinen pikku-ihminen. Hän raotteli silmiään ja aivan kuin katsoi minuun, mitä hän näki? Minkälaisia ajatuksia liikkui pienessä päässä? On se ihme. Eeva Kilpi on kirjoittanut osuvasti: "kun lapsenlapset syntyvät, sinkoutuvat mummot viimeinkin syrjään äitiyden pyörremyrskystä ja ovat vapaita rakastamaan häikäilemättömästi niinkuin ei koskaan aikaisemmin... ja siinä se avaa ja sulkee silmiään kuin jokin muinaisaikojen eläin äkkiarvaamatta syvänteistä löytynyt, pieni sipuli joka meissä yhä kätkee kukan ja kasvun mahdollisuuden..." osuvaa tekstiä, juuri sellaiselta se tuntuu ja isovanhemmat ovat tietenkin aivan vapaita rakastamaan täysin häikäilemättömästi lapsenlasta. Sitä varten me olemme, että saamme lelliä ihan sydämen pohjasta.
Tänään siirryttiin kesäaikaan. Auringon valo on kirkasta niinkuin aina maaliskuussa. Lähden kohta veikkauskävelylle. On ihana ilma kävellä. En ole päässyt kuntosalille moneen viikkoon ja kunto tietenkin romahtanut, mutta ensi viikolla aloitan taas. Tämä aika vuodesta on jollain lailla julmaa. Ei ihme että tähän aikaan vuodesta tehdään paljon itsemurhia. Ihminen jonka voimat ovat vähissä, ei aina jaksa odottaa siihen asti kun luonto alkaa viheriöidä. Juuri nyt ei luonnossa ole värejä, kaikki on yhtä odotusta. Kesän odotusta. netta

Surrealistinen olo

Ollaan jo maaliskuussa. Aika on mennyt, olen ollut sairaana, enkä siksi jaksanut kirjottaa. Olen harvoin, jos koskaan sairas ja siksi tämä sairastaminen oli minulle tavallaan uusi kokemus. Heti kärkeen totean, että sairastaminen on niin mutkikasta, että pitää todella olla "terve ja voimakas"jaksaakseen sairastaa. Tarkoitan byrokratiaa. Olisin tarvinnut kipeästi lepoa, sensijaan jouduin välillä tilanteisiin, jotka saivat oloni tuntumaan kuin olisin seikkaillut Kafkamaisessa ympäristössä. Kafkan kirjassa Processen mies nimeltä Josef K tullaan pidättämään ja asetetaan syytteeseen rikoksesta ja aloitetaan oikeusprosessi (Process) miestä vastaan, eikä hän koskaan saa tietää mistä häntä syytetään. Kafkan kirjoissa on surrealistinen tunnelma ja sellaiseksi tunsin hetkittäin itsenikin. Ei minua tietenkään kukaan oikeuteen haastanut, mutta kaiken byrokratian keskellä jouduin useasti tilanteeseen Moment 22! Tämä on tilanne josta ei ole minkäänlaista järkevää ulospääsyä, sillä aina on vastassa moment 22. Lukemalla Hellerin kirjan Moment 22 alkuperäinen nimi Catch 22 käsite selviää. Silloin kun on sairas, tuntuu kuin elämä kulkisi omaa rataansa minusta välittämättä. Niinhän se aina tekee, mutta kun toipuminen alkaa, tekee mieli huutaa, hei kuulkaa, minäkin olen olemassa! Kevät keikkuen tulee, siellä alkoi hienoinen lumipyry. netta

Tapahtui helmikuussa

Helmikuun viimeinen viikko on alkamassa. Viime yönä oli Oscar-gaala, mutta kuten aina, se tulee aikaeron vuoksi yöllä, enkä jaksanut sitä katsoa, mutta ei hätää, sen voi katsoa verkosta. Nykyajan tekniikka ulottuu kohta joka alueelle. Katson koko gaalan kunhan ehdin. Huomenna alkaa kirja-ale, se on myös asia, joka on koettava joka vuosi. Minulla kyllä on kirjoja niin paljon, että voisin torilla myydä, mutta aina vaan ostan lisää. Jokainen kirja pitää sisällään oman maailmansa. Niistä ei voi luopua, niitä pitää hamstrata. Muuta mukavaa tämän vuoden helmikuussa on se, että nuorin poikani vihitään ensi sunnuntaina. Tällaiset asiat ovat todella elämän tarjoamia herkkuhetkiä, samalla lailla kuin ovat lapsenlapsetkin. Tällaisten asioitten edessä on oltava nöyränä ja kiitettävä siitä, että saa kokea sen. Elämä tarjoaa sen kuin tarjottimella. En sitä pyytänyt, mutta silti sen saan. Puhkean lauluun: Luvat vivere - on ilo elää! netta

Kurssille

Lähden kohta kurssille. Voi että suututtaa nämä iänikuiset kurssit! Kahden päivän kurssi, taaskin, kaksi päivää pois elämästä, jotka tuhlaantuvat tuolla aivan turhaan. Pitäsköhän alkaa elää boheemisti, vailla rajoitteita ja täytymisiä. Ottaa päivä niinkuin se tulee? En tiedä onko se ihan minun tyyliäni. Muistan Tampereelta erästä entistä työtoveriani, joka jokaisen työpäivän jälkeen sanoi: Taas on yksi päivä lähempänä kuolemaa. Lohdullista, eikö vaan? Totta kai ollaan joka päivä lähempänä kuolemaa, ja siksi juuri olenkin tarkka siitä mihin päiviäni tuhlaan. Siksi en millään haluaisi tuhlata kahta päivää elämästäni tyhjänpäiväisiin kursseihin. "Kun vierii virta, aavikolla tuuli puhaltaa, niin päivistäni tänään taas päivä katoaa..." ulkona on kova pakkanen. netta

Valentinen päivä

Tänään vietetään Valentinen päivää. Suomessa se on ystävänpäivä, ja ystäviä muistetaan kai siellä lahjoin ja viestein. Täällä sitä ei erityisesti vietetä, onpahan vain joku Amerikasta lainattu jippo. Itse lähetän ja saan ystävänpäiväkortteja. Olen saanut käsiini Cecilia Hagenin viimeisimmän kirjan:Kulla-Gulla stretar vidare. Cecilia Hagen on minun idolini. Olen seurannut hänen kolumnejaan ja artikkeleitaan vuosikaudet Expressissä. Omistan kaikki hänen kirjoittamansa kirjat. Hän on saman ajan lapsi kuin olen itsekin. Mukava lukea jonkun tekstejä, joka on saman ikäinen ja elänyt nuoruutensa samaan aikaan kuin olen itsekin elänyt. Meitä siis yhdistää aika, ja muutenkin tykkään Cecilian tyylistä. Hän tähdentää tässä viimeisimmässä kirjassaan, että olemme nyt siinä iässä, jota voi kutsua: no-bullshit-time- jaksoksi. Voi kuinka ihanaa! Enää ei tarvitse ottaa vastaan mitä tahansa, vaan voi kaikessa rauhassa ja hyvällä omalla tunnolla pitää puolensa. Mutta ystävänpäivästä piti kirjottaa. Teen sen toisella kertaa, mutta loppukaneetiksi voin lainata ystäväni lähettämästä yst. päiväkortin tekstin, kas näin: " Kuka jaksaa tuttavista pitää edes lukua? Ystäviksi tullaan vain, jos sielut ovat sukua." Eikös se näin ole? netta

Ajatuksia helmikuussa

Tuli taas tehtyä töitä yksi kamala mastodontti-passi. Sitten vielä heti tänään istuin koneen ääreen ja kirjoitin yhden lehtijutun valmiiksi. Aina se onnistuu, vaikka etukäteen tuntuu etten osaa yhtään mitään, kaikki on yhtä ainoaa kamalaa erehdystä. Luojan kiitos, teksti sujui ja sain käsistäni taas yhden jutun. Huomenna menen taas uutta lehtihaastattelua tekemään, ei lopu koskaan tämä maallinen raadanta. Mutta eikös se niin ole tarkoitettukin. Eikös se ole ihan präntättynä isoon kirjaan, että " silloinkin kun se on parasta ollut, on se ollut työtä ja vaivaa..." Niin minä muistaakseni kuulin papin sanovan isäni haudalla. Nähty on, että elämä on yhtä raatamista. Toisaalta taas, kun joka päivä lukee lehdestä ja katsoo teeveestä masentavia uutisia joukkoirtisanomisista, tunnen olevani etuoikeutettu, kun saan tehdä niin helkkaristi töitä. Sitä ei näemmä ole kaikille näinä ankeina aikoina suotu. Olen siis kiitollinen, ja lohduttaudun ajatuksella, että elämään tullaan vain käymään, ei viipymään. Helmikuussa on paljon merkkipäiviä joita pitää muistaa, lasten ja sukulaisten ja vielä ystävien synttäreitä. Sitten vielä tämä ystävänpäivä. Kortit kaikille ystäville ja mukaan jotain kivaa ja sattuvaa. Ystäväni Tampereella täyttää vuosia. Hänellä on sama kreisi huumorintaju kuin itselläni. Samanlaisen huumorintajun olen huomannut ainoastaan kirjailija Juhani Peltosella, rakastan hänen tekstejään. Tiedän, ettei enemmistö ymmärrä sellaista huumoria, vaan pitää sitä vinksahtaneena. (Ilmankos Juhani Peltonen ei jaksanut elää, vaan päätti elämänsä oman käden kautta, surullista). Mutta tässä muistaessani ystävääni Tampereella voinen lopettaa blogini Juhani Peltosen huumorin sävyttämään tekstiin, kas näin: "Hetkesi lyö, ellet siirtele isokokoisia alusvaatteita ylähyllyltä alahyllylle ja päinvastoin. Ja hetkesi lyö myöskin, ellet näin ystävänpäivän aikaan -muista ystäviäsi velkakirjeellä." Nauttikaa tästäkin päivästä, ja muistakaa että olemme kaikki kuolevaisia. netta.

Kynttelistä kevättä

Helmikuu, Kynttelin päivä, toinen toista. Äidilläni oli tapana sanoa, että kynttelistä kevättä, siitä lähtien kaikessa on jo kevään enteitä. Ainakin päivät ovat kirkkaita, niinkuin tänäänkin. Toinen toista taas oli nuoruuden ystäväni ja minun keksimä meidän oma merkkipäivä. Muistan kyllä minkä vuoksi se oli meille merkkipäivä, mutten sano mikä. Meidän piti kuitenkin muistaa toisiamme aina silloin, aina elämän loppuun asti. Muistan häntä tänään, ja aina niin kaun kuin muisti pelaa. Minulla on taas kasapäin hyviä kirjoja odottamassa lukemista. Luen koko ajan minkä ehdin. Sain äskettäin luetuksi Mika Waltarin elämäkerrasta ja tuotannosta kertovan tiiliskiven Unio Mystica. Kirja jota parasta aikaa luen on aivan erinomaisen mielenkiintoinen Markus Zusakin Boktjuven. Suosittelen. Kävin tänään Dalsjöforsin kirjastossa katsomassa taidenäyttelyn, ja tietenkin tulin sieltä iso kasa kirjoja kainalossa. En pysty niitä vastustamaan. Kai muistatte Khaijamin sanoin, että: "Vain elämä pääomaks annettiin
sinulle tähän maailmaan, ja niin
kun päiviesi summa päättyy, niin
elämä haipuu palaamattomiin..." Totta on! netta

Suomen tytöt mitalisijoilla!

On ollut mielenkiintoista taas kerran seurata kaunoluistelun eu-kisoja. Kaunoluistelu on ainoa urheilun laji joka minua kiinnostaa ja jota seuraan. Tänä vuonna on ollut entistä hauskempaa sitä katsoa koska mukana on ollut Suomen kolme tyttöä. He ovat olleet koko ajan kärkisijoilla. Tänään oli todellinen ilonpäivä Suomelle, sillä Suomi sai kultaa ja pronssia, ja Kiira Korpi oli viides. Siis Suomen kaikki kolme osanottajaa sijoittuivat viiden parhaan joukkoon.Hyvä Suomi! ja Hyvä Laura Lepistö ja Susanna Pöykiö!! Oli mukava kuulla Maamme-laulukin taas kerran. Menen tänä iltana Karaoke-iltaan. En tosin laulamaan vaan minua pyydettiin tekemään siitä lehtijuttu. Tammikuu onneksi alkaa olla loppupuolellaan. Eletään kun voidaan ja paremminkin elettäis, mutta mitä siitä sitte ihmisekkin sanos? netta

Kuusi vietiin

Joulu on korjattu pois. Kuusi viety pääsiäiskokkoon järven rantaan. Kaikki palautuu taas kerran normaaleihin uomiinsa. Kävin eilen tekemässä lehtihaastattelun. On joka kerta inspiroivaa tavata uusi ihminen ja kuunnella hänen elämäntarinaansa. Olen aina virkistynyt kun tulen kotiin sellaisesta haastattelusta. Tänään olen painiskellut tekstien kimpussa. Ensiksikin työstin oman jehtijuttuni luonnoksen asteelle. Sitten Kari tuli kotiin lapsenlapsen, Alexanderin, kanssa. Olivat olleet jääkiekkoa pelaamassa ja käyneet MacDonalsilla ja toivat tullessaan semloja! Kirjoittamiseni keskeytyi siihen paikkaan. Söin vuoden ensimmäisen semlan, ja se saa sitten olla ensimmäinen ja viimeinen, kaloripommi kun on. Sitten olen lukenut ja vastaillut postiani. Kirjoituskurssilaisten textejä on tullut koneeseeni jo muutamia, ja luin niitä. Mielenkiintoisia kirjoituksia kaikki omalla tavallaan. Nyt yritän jos saisin puhtaaksi kirjoitettua lehtijuttuni, pois mieltä painamasta. Sillä tekemättömät työt ne mieltä painavat ja eniten stressaavat. netta

Eväitä uuteen vuoteen

Nämä pyhät ja rikkinäiset viikot saavat ihmisen täysin pois päiväjärjestyksestä. Kumpa pian taas päästäisiin normaaliin oloon ja eloon. Nyt on saatu uusi vuosi juhlittua ja alkamaankin. Me valoimme tinaa, ja Kari sai ihan selvän gondoolin. Hän itse väittää sen ennustavan hänelle Italian matkaan. Minä jouduin valamaan tinani uudelleen ja uudelleen, koska joka kerta sain kummallisen pitkulaisen möntin, aivan kuin kepin. Aina sama tulos. Lopulta älysin, sen tarkoittavan golfmailaa. Ihanaa, minä siis tulen aloittamaan golfin peluun tänä vuonna. Miten jännää! Kaikenlaista siis voi tapahtua. Mutta koska alkanut vuosi on uusi ja freesi, olisi paikallaan muistuttaa eräistä elämään kuuluvista ilmiöistä. Kas näin: -On rikos Jumalan tahtoa vastaan syödä herkullista ruokaa hätäisesti, kulkea ihanien maisemien ohi kiireisesti, kuluttaa kaunis päivä syömiseen ja juomiseen, ja nauttia rikkaudestaan rypemällä ylellisyydessä. Siinäs kuulitte! Ei se ole omaa viisauttani vaan Jutangin. Ja vielä yksi asia: Jos sinua kiusaavat ulosottomiehen käynnit, maksa verosi ajoissa! netta